keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Juhannus 1869



Olen aloitellut tällaista kirjoitelmaa, työnimenä Aleksis. Saa nähdä, mitä tästä tulee, mutta tämä on joka tapauksessa seuraava vapaa-ajan projektini. Oheinen katkelma sijoittuu siis juhannukseen 1869.



Juhannus, Manelius sai minut houkuteltua Lippuvuoren tulille kalliolle pappilan taa. Ilta oli kaunis. Kävelimme ja keskustelimme ja välillä pysähdyimme, sillä moneen otteeseen olisin tahtonut palata Fanjunkarsiin, mieltäni painoi väsymys Seittemästä miehestä ja pelko tulisiko siitä mitään, olinko aivan turhaan kirjoittanut lehteni lävitsi ja korjannut kerta toisensa perään.

Kokko räiskyi iloisena, kun saavuimme perille. Kalliolle oli kokoontunut kylän nuoria ja joitakin säätyläisiä, ja seisoipa siellä ystävineen tuntemani ylioppilas, jota katsoin velvollisuudekseni käydä tervehtimässä. Hänellä oli mukanaan kaksi neitiä, vaaleissa kesäkleninkeissään, kaupungista kumpikin ja serkuksia, kävi ilmi, kun vaihdoimme muutaman sanan. Olivat tulleet sukunsa huvilalle juhannusta viettämään. Ylioppilas kyseli kuulumisiani, oli aikaa siitä kun viimeksi olimme Helsingissä tavanneet. Olin kuulemma saanut palkinnon näytelmästäni, hän sanoi, ja myöntelin hiljakseen.

Pian jätin heidät tulille ja suuntasin ylemmäs kalliolle katselemaan kokkoa ja vehreänä aaltoilevaa kesäiltaa. Iloisina kaikuivat äänet ja naurut, neidot lauloivat ja tanssivat, joku viritti viuluaan, kuului sirmakan rytmikäs meloodia, ja nuoret miehet nostivat kokkoon oksia ja kipunat kohosivat kentän ylle. Nousin suurelle kivelle, ja mieleeni tulivat helavalkeat kotona Nurmijärvellä, vaalea hämyisä kevätyö, kaikki se kaipaus, joka jokaiseen hetkeen, liikkeeseen ja silmäykseen syntyi maan tuoreessa tuoksussa ja ihmisten odottaessa, että joku tarttuisi, koskisi, olisi hyvä. Etsin katseellani Maneliusta, mutta häntä en enää nähnyt, ehkä hän oli jatkanut matkaansa valkealla tapaamiensa tovereiden kanssa lähikylään, missä aikoi olla yökunnissa.

Valkealle saapui yhä uusia ihmisiä, jotkut jo kulkivat tielle ja koteihinsa. Joukko nuoria nousi myös ylös kalliolle, ja heidän edessään kulki tapaamani ylioppilas. Siirryin kauemmas kiveltä, puiden taa, sillä he suuntasivat kiveäni kohti iloisesti jutellen. Tytöt seisahtuivat, katselivat peltomaisemaa, huokailivat nähdessään joen hohtaen käärmeilevän laaksossa, ja kun taas tuleen heitettiin puuta ja kipunat sinkoilivat kuin tähdet ympäriinsä liekin kärjeltä, he huudahtivat ihastuksesta. He alkoivat jutella kesästä ja tapaamistaan ihmisistä. Joku mainitsi nimeni, Stenvall, ja kysyi: Mihin se intressantti ylioppilas hävisi, se jonka esittelit meille, hänestä tulisi loistava opettaja, sanoi neidon ääni, ja toinen jatkoi: Tai siivo pappi johonkin maalaisseurakuntaan.

Asetuin niin, että saatoin nähdä puhujat. Ja tuntemani ylioppilas, perkeleen teerevänä, jalat harallaan, tukevana ja jäntevänä kuin soitimella ja käsiään levitellen pörhisteli: Ai minne meni Aleksis? Se on ihmissäikky, ei tule siitä pappia tai lukkaria, opintonsa heitti kesken ja kirjoittaa Fanjunkarsin vanhanpiian torpassa metsätarinoita. Päivät pitkät satuilee rosvoista ja mustalaisista ja metsään paenneista veljistä. Heidän naurunsa rämähti kivellä, ja kun se lakkasi, sanoi runsaspovinen neiti heleällä äänellä: Mutta olihan hän intressantti…

Pian toiset jo menivät mäkeä alas, mutta ylioppilas ja neiti jäivät kalliolla ja tulivat kiven taa ja ylioppilas laittoi kätensä neidin pyrstölle ja toisen pujotti rinnukselta napitetun leningin alle ja likisti. Neiti käänsi kasvojaan pois, mutta nosti ne äkkiä ja he suutelivat, yhä uudelleen ja yhä kiihtyneemmin he suutelivat ja kietoutuivat toisiinsa. Minä tärisin kuusten suojassa. Ylioppilas avasi housujaan, minä nojasin puun karkeaan runkoon ja avasin sepaluksen. He suutelivat ja neiti vei kätensä ylioppilaan housuihin ja laskeutui sitten polvilleen ja ylioppilas nojasi kallioon kasvot hurmiollisesti hohtaen ja minä vatkasin ja purin poskeani, kun vatsani oli tulessa ja suustani alkoi tulla karjaisu ja tungin takkini hihaa suun eteen ja kävelin pois, viitaan vuoren taa ja siitä maantielle.

Kuusten kiireillä kotkat, siellä ne lentävät. Minä katselen rakkautta, minä näen sen, ja kipu on juuri siinä, että minulla on rakkauden kuvat, koska olen siitä itse aina irti. Tuo ylioppilas on tavallinen maalaistollo, mutta tollo jolla on sukua ja rahaa ja se pyörii Helsingissä ja rakkautta riittää… Yhtenä kevätaamuna hän astui ystävineen bordellista kadulle, minä näin sen, he nauroivat samaa kammottavaa naurua Esplanadin puistossa kuin äsken, kävin samassa huoneessa minäkin kerran, en ole sen parempi, nämä naiset kuin katkaistut juhannusmeijut, kuihtuvat kun niitä on enää mahdoton kastella vaikka kuinka kastelisi.

Minun elämäni on piirretty tähän kohtaukseen. Tapaan kauniin tytön ja pyydän: ”Tule mukaani kalliolle, istutaan katsomaan merta, kun aurinko meille nyt niin kauniisti paistaa.” Hän hidastaa askeliaan vain hetkeksi, kulkee ohitseni kadulla tai huoneessa ja hänen askelensa sanovat: ”Olet nukkavieru ylioppilas, et ole pessyt itseäsi päiviin, hauskan näköinen kyllä olet mutta miksi puhuttelet minua noin. Et ole virkamies, jonka asuntoon voisimme mennä juomaan kahvia ja keskustelemaan, et edes nuori ja näyttävä talonpoika, jonka terveissä kasvoissa ja käsissä näen pellot ja palan metsää, sinun hento vartesi kertoo, ettet ole tehnyt päivääkään työtä, ja sinun palavat silmäsi, niilläkö aiot minut ravita… Miksi minä pysähtyisin vuoksesi ja lähtisin katsomaan merta.”

Ja minun katseeni, joka jo painuu, sanoo: ”Sinä unohdat, kaunis tyttö, ettet ole pesijää tai ompelijaa kummempi, vaatteesi ja askelesi paljastavat sen, olet tänne muuttanut niin kuin minä. Vaikka en voi luvata isällesi mitään ja vaikka et voisi viedä minua koskaan kotiisi ja sinun rintasi ovat takin suojissa hyvässä järjestyksessä, kuitenkin lanteesi ottaa hyvityksen pidättyväisyydestä ja nutturasi on alkanut purkautua. Sinä kävelet kuin olisit matkalla parempaan, mutta hengenvaarat ovat ylläsi, enkä minä ole niistä ainoa tai edes suurin.”

Me molemmat olemme oikeassa, yhdellä silmäyksellä tulimme sen tietämään. Ei mikään estä meitä hyppäämästä vaaran yli, ja silti me molemmat jatkamme matkaamme mieluusti yksin.

Pappi tai pienten lasten opettaja…

Olen kohdannut ennenkin nämä tytöt, ja joskus unelmissani olen antanut heille enkelin kasvot, vienyt heidät kadulta tuntemattomaan paikkaan, metsään tai uuteen taloon, joka aina on ollut ahdas ja sekava: niin, minä ja enkelini, olemme siellä vainoajaa paossa, hän hengittää hyvin lähellä minua, ja kun koskemme toisiamme, tunnen että hän on vaatteidensa alla nainen. Talo katoaa ja istumme maassa, taivaalla nousee kylmä valo, ruoho ja puut ovat kuurassa. Minun tyttöni, hänellä on päässään silkkinen valkea liina, ja hänen kädessään on sokeria, hänen kätensä on aivan paljas ja niin on myös hänen povensa, hän painautuu minua vasten ja tulee syliini ja jälleen hänellä on enkelin kasvot, ja sanomatta sanaakaan hän puhuu tulevien päivien murheista, hänen rintansa hipaisevat minua. Mutta hän kääntyy pois, juoksee veteen ja lähtee uimaan, ja kun hän vastarannalle nousee, on hänen alaston, jäntevä ruumiinsa kuin metsästysase. Äkkiä hän on metsänrajassa ja käy siellä makaavan hirven kimppuun paljain käsin, hän on jäätävän kylmä ja repii hirven kyljestä esiin verta sylkevän sydämen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti