tiistai 12. maaliskuuta 2019

Aisa Kantolan opit



Aisa Kantolan innoittamana harrastan täällä arkipäivän dekolonisaatiota. Jätän banaanit ostamatta ja kaivan pakastimen pohjalta viime kesänä keräämiäni mustikoita ja vadelmia. Syön ne jäisinä ja yritän olla ajattelematta ja puhumatta mitään, etten tulisi ottaneeksi osaa vuosisataiseen rasistiseen diskurssiin, joka on muovannut myös suomen kieltä ja sen subjekti-objekti-suhteita, luontosuhteista ja tietoisuudestani puhumattakaan.

Suomiakseni itseäni ajattelen Suomen veristä historiaa kansainvälisen kaupan syövereissä eli sitä, kuinka maahamme on tuotu tavaraa (esim. suolaa, sokeria ja tarvekaluja) ulkomailta ja olemme siksi veriruskeita synteinemme ja osallisia kolonialismista, mutta toisaalta ajattelen myös maatamme Ruotsin ja Venäjän välissä ja niiden valtapoliittisessa jännitteessä ja jyräämänä ja minua alkaa oksettaa ja huimata.

Äkkiä jostain mieleeni tulee om kuin pelastava köysi. Jos nyt lausun ja hymisen hiljaa mielessäni tavua om, ostanko rauhani ja helpotukseni vääryydellä? Osallistunko valkoiselle rasistille tyypilliseen hyvän olon hankkimiseen toisia kulttuureja alistamalla ja omimalla? En ota riskiä, vaikka en edes muista tavun om alkuperää, vaan annan tajuntani tyhjentyä kaikesta muusta paitsi pohjoisella pallonpuoliskolla kasvavien marjojen herättelemistä aistimuksista.

Dekolonisaatioharjoitukseni jatkuvat. Huomenna jätän riisin ja tofun ostamatta. Kaivan kaapista sieniä, sipulia ja porkkanaa, joiden juuret ovat maamme maaperässä.

En voi sanoa, että olen hyvä ja puhdas, vielä, vaikka parhaani teen.

Asenteeni on epäilemättä väärä, luultavasti kolonialistista verenperintöä sekin, vaikka sukututkimuksen mukaan juureni vievät pikemminkin rahvaaseen kuin säätyihin tai hoviin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti