Keskusteluni Saarikosken kanssa: HETE

Seuraava teokseni Hämärä ei tanssi enää (ilmestyy elokuussa Otavalta) on keskustelua Saarikosken myöhemmän ajattelun ja runouden kanssa, muiden ohessa. Voisi sanoa, että kyse on tähtiystävyydestä minun ja Saarikosken välillä. Tähtiystävyydellä tarkoitan sitä, että Saarikoski on mahdoton ystävä mutta saan kiinni Saarikosken ajattelusta ja maailmankuvasta ja hänen runoutensa pyrkimyksistä, ainakin joistakin etapeista. En jaa niitä täysin, joskaan en ole myöskään täysin eri mieltä, monessa olen jopa pitkälti samaa mieltä kuin Saarikoski. Joka tapauksessa olemme osia samassa galaksissa, saman painovoiman koossa pitämässä järjestelmässä. Siinä yksi planeetta ei voi juuri kysellä ja kapinoida, miksi on juuri siinä missä on.

Saarikoski päätti 1960-luvulla ryhtyä kommunistiksi, ja vähitellen aatteesta tuli hänelle maailmankatsomus. Elämänsä lopulla hän ajattelee kommunismia "tähtien tasolla", planetaarisesti. Tällä tasolla voin hyvin olla hänen kanssaan samaa mieltä, sillä ihminen olentona, fyysisenä olentona, luonnonolentona, samoin kuin koko planeetta asuinpaikkanamme, on vaakalaudalla nykyisen ahneen ja itsekkään elämäntapamme vuoksi. Niin, voitaisiin sitä nimittää myös globaalikapitalismiksi, joskaan en usko, että globaalikommunismi olisi vienyt sen parempaan tilanteeseen. Ehkä emme olisi edenneet näin voimakkaasti, koska maailma olisi toimimattomampi ja sekaisin kaikkialla.

Oli miten oli, Saarikoski asettaa tämän planetaarisen kommunismin konkreettisten yhteiskuntien yläpuolelle. Tavallaan se on virhe, koska Saarikoski tekee yhteiskunnallisesta aatteesta eli kommunismista haaveellista uskontoa. Toki se on parempi ratkaisu kuin vannominen yhteiskunnallisen kommunismin nimiin, josta Saarikoski itsensä erottaa. Saarikoski on tässä suhteessa realisti. Hänen mukaansa nimittäin myös sosialismi realisoituessaan sosialistisesti johdetuiksi valtioiksi voi merkitä fasismin kaltaista tuhoa, fasismin kaltaisia ilmiöitä. Tämän hän sanoo joskus 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Niin, mikä erottaa fasismin ja kommunismin lopputulokseltaan, ellei mennä yksityiskohtiin eli siihen, että toinen tappaa vieraita, toinen omia? Saarikoski tunsi jo Neuvostoliiton tilanteen.

Jaan Saarikosken ajatuksen siitä, että länsimaisissa yhteiskunnissa on ongelmia. Yhteiskuntamme näyttelevät vapautta, mutta yhtä kaikki elämänmuotoomme kuuluu -- mikäli siihen alistutaan -- ihmisen henkisen elämän tappaminen, ilon ja vapauden vieminen, tavaran ostaminen ja myyminen elämän keskeisenä sisältönä. Tässä Saarikoski asettaa vastakkain lapsen terveen vapauden ja kahlitun aikuisuuden, joka merkitsee hidasta marssia kohti yksilöllisestä vapaudesta luopumista ja kuolemaa.

Saarikosken suurin ongelma on hänen käsityksessään vapaudesta ja vastuusta. Ehkä tämä on hänen ongelmansa ihmisenä, ei niinkään runoilijana. Joka tapauksessa hän edustaa yhteisöllisissä ajatuksissaan ja teoissaan "väärällä tavalla" lapsellista, nimittäin itsekästä ihmistä: viinalla sikailu ja porvarillisuuden vastustaminen merkitsi hänen kohdallaan ihmissuhteiden rikkomista, vaimojen ja lapsien jättämistä ja uusien hankkimista -- tässä hän ei oppinut mitään; ehkä hän toisti tässä kipukohdassa jonkin alkutrauman, joka kuului vaikeaan isäsuhteeseen. Hän ei kyennyt ottamaan vastuuta asioista ja ihmisistä, joihin sotkeutui, ja niinpä hän sotki myös ajattelussaan monessa kohtaa yksilön vastuun elämästään länsimaisen elämänmuodon ahdistavuuteen, olematta kuitenkaan täysin väärässä jälkimmäisestäkään. Tämä on usein kommunistaustaisten ihmisten ongelma, nimittäin yksilöllisen ja yleisen tai yksilöllisen ja yhteiskunnallisen kategorioiden sotkeminen.

Suhteeni Saarikoskeen on ristiriitainen, mutta joka tapauksessa Hämärä ei tanssi enää keskustelee Saarikosken arvokkaan perinnön kanssa. En tiedä, mitä hän olisi ajatellut nykykommunismista jota vasemmistolaisuudeksi kutsutaan, mutta luulen, että hän ei olisi ollut kovin tyytyväinen tai ainakaan lähellä puoluepoliittisia pyrkimyksiä, sikäli kuin asiaa voidaan arvioida hänen kirjoitustensa perusteella. Tai mistä sen tietää. Yhteistä Saarikoskelle ja nykyvasemmistolle on ajatus siitä, että yhteiskuntamme on mätä, henkisesti kurja ja ahdistava paikka. No, osittain se onkin, mutta ei se heidän yksipuolisilla konsteillaan tästä parane. Ehkä joku zizekiläinen kommunismi voisi tarjota joitakin ratkaisuja...

Omasta näkökulmastani kapitalismi sellaisena kuin se nähdään ja kuvataan -- tarkoitan globaalikapitalismia, olipa se sitten läntistä tai kiinalaista -- on monessa syypää siihen haavoittuvuuteen ja katastrofien reunalla elämiseen, jossa nyt olemme yhteiskuntina ja planetaarisesti. Toisaalta kapitalismilla on avuja, jotka rajoitettuina, heikennettyinä ja muunneltuina toimisivat, samoin kuin sosialismissa on avunsa. Mutta minusta on vahingollista ajatella, että globaali kommunismi olisi vastaus globaalin kapitalismin ongelmiin. Kommunismi ei toimi käytännössä yhteiskunnallisena järjestelmänä, vaan siitä tulee helposti fasismia niin kuin on nähty viimeisten sadan vuoden ajan. Globalistisena liikkeenä siitä tulisi fasismia aivan varmasti.

En näe muuta toivoa kuin vastuun, jota on kannettava kaikkialla. Jokaisen maan tulisi auttaa itseään ja toisiaan vaihtamaan vähitellen globaalikapitalistinen horisontti hyödyttömänä ja vahingollisena mutta myös pitämään väkensä kiinni elämässä ja leivässä. Pitäisi elää kohtuudella, liikoja ahnehtimatta. Pitäisi kyetä elämään omaa elämää ja omanlaistaan elämää ympäristön ehdoilla ja niitä kohentaen, mutta ei siten että koko maailma on yksi suuri sekasotku, koska sellaisessa maailmassa voivat elää vain voimakkaimmat.

Runoudella ei ole paljonkaan tehtävissä tässä. Siksi ymmärrän, miksi Saarikoski karttoi lopulta yhteiskunnallista runoutta, miksi hän juoksi pakoon omaa jättiläistään, joka uhkasi kaatua hänenkin päälleen -- olihan se ruhjonut itäisessä Euroopassa miljoonien elämän. Ehkä hänen ajatuksensa yhteiskunnasta, joka murskaantui realisosialismin myötä, ei antanut muulle sijaa, vaikka hän eli jo nykyisten katastrofien aattoa ja olisi voinut halutessaan nähdä.

Minulle runoudella on arvoa ennen kaikkea runoutena, mutta on sillä myös arvonsa todistamisena ja todistamisessa: tällaista elämää me elämme 2010- ja 2020-lukujen taitteessa, tämä ja tällainen on maailmamme tila.



*

Tässä kaksi Saarikosken haastattelua. Ensin luultavasti 1970-luvun lopulta, sitten vuodelta 1969.

Ja tässä sokeriksi pohjalle poliittisempi haastattelu, jossa Saarikoski toteaa epäonnistuneista yrityksistä hoitaa globaaleja ongelmia esimerkiksi YK:n kautta: "ihminen ei pystynyt olemaan ihminen", epäonnistuminen johtuu siitä, että "meitä on liian monta". Ruotsin hän näki läntisen demokratian mallimaana niin hyvässä kuin pahassa, mutta ajatus jäi kutkuttavasti auki. Näissä olen -- varsinkin nykynäkökulmasta -- Saarikosken linjoilla, sikäli kuin hänellä on jokin yhtenäinen yhteiskunnallinen ajatus, ja tästä jatkan runoelmassani, kenties pessimistisemmin kuin Saarikoski itse olisi koskaan jatkanut, mikäli hän joskus olisi kirjoittanut neljännen osan Tiarniaan -- sellaisesta neliosaisesta runoelmasta hän joissakin haastatteluissaan puhuu.