Hylätyt kodit

Katsoin eilen Youtubesta täysin vangitsevaa kamaa. Kyseessä oli Urbex-Artun ja Lonely Urbanexin pari videota hylätyistä maatiloista. Toinen tila oli Hämeessä, toinen oletettavasti jossakin Keski-Suomen korvessa. Rakennuksena hienoin ja ehjin oli ehkä tämä taiteilijan huvila. Vastaavia videoita löytyy vaikka kuinka, näiltäkin tekijöiltä.

On sydäntäsärkevää seurata hylättyjen tilojen kohtaloita. Päärakennukset, saunat, riihet, kaivot, varastot ja tallit ovat jääneet ajan, vandaalien ja luonnon armoille. Missä ovat ihmiset? Kuka kertoisi heidän tarinansa? Nämä videot kyllä kertovat osan tarinasta ja vieläpä tehokkaasti: hylätyt tilat ovat oivallisia päähenkilöitä.

Itselleni hylätyissä rakennuksissa kuvattujen videoiden katsominen on meditaatiota. Mikään ei kerro paremmin ihmiselämän katoavuudesta, kuoleman vääjäämättömyydestä, voimien ja ponnistelun loppumisesta. Samalla paljastuu mennyttä aikaa, joka ei palaa koskaan. Kerran vaivalla rakennetut kivijalat, seinät ja katot hajoavat hetki hetkeltä. Koottu omaisuus ja tavarat jauhautuvat tohjoksi.

Ehkä pysäyttävintä on voimattomuus vääjäämättömän edessä: emäntien leningit roikkuvat hengareissa vintillä, valmiiksi pakatut matkalaukut ovat jääneet sijoilleen, talonvaltaajat ja eläimet ovat repineet kaiken pilalle, kotikuusen istuttamisesta kertova laatta löytyy roskan seasta, kirjahyllyt on kumottu ja kirjat levinneet ympäriinsä, maali hilseilee, kosteus ja home valtaavat pinkopahviseinät ja lattiat ja katot luhistuvat, keskellä huonetta on tyhjä pinnasänky tai peli, jota on joskus yhdessä pelattu.

Valvoin pitkään sängyllä maaten näiden videoiden kuvat ja esineet mielessäni. Autioituneiden tilojen tallentamisessa on toki sama yksityisyyden rajan avaamisen ja häiritsemisen ongelma kuin kirjallisuudessa, mutta ilman yksityisyyden paljastamista ja siihen tunkeutumista kukaan ei todistaisi tätäkään elämän ulottuvuutta. Itse teen sen mieluummin sanoin.

*

Tänään aamulla tajusin, että omassa tuotannossani on vastaavia kuvauksia pitkin linjan. Vantaassa (2007) kuvaan kuoleman tuloa taloon sekä alkoholisoituneen saarnamiehen hylättyä kotia, joskin muitakin vastaavia teoksesta löytyy:

"Vuodet, sinä pakotat ne toistensa lomaan, toistumaan yhä

uudelleen. Huoneessa soi viulu, mies puhelee oven kiinni,

tammea, lukot, helat, kaikki samaa tulta vasten taottua rautaa.

Nurkilla lasten kasvot ja taivaan hehku, miten säikähtänyt,

nokinen, paisuu yli horisontin, pärskyy kuin hevoset esteellä.

Joki vielä jäässä, nainen vaiti vuoteella, kuume polttaa veren

kasvoilta, kohta haetaan olkia.

Huone muuttuu. Peräseinä peuran luuta, oviseinä omenaa, yllä

hietainen katto. Yhä viulu soi, valittaa. Hanget luhistuvat, nurkka

vuotaa, pyrystä sojottavat saarnen oksat, kengittämättömät, on

maaliskuu. Mikä on ikuista, jos ei lähtö ja soitto? Vedä vielä

muutama palaava sointu. Lika peittää lautoja, porras narahtaa.

Kuolema on täällä. Näet sen kengät ja tiedät: vaikka ovi on

suljettu, jaksaa odottaa."

[- -]

"Marraskuu, mitä tulin katsomaan? Saviteiden rospuutto, tilaraja.

Tähän homeen, mullan, lian museoon kiipesivät kuuset yli lahonneen aidan, viimeinen taistelu metsää vastaan oli alkanut. Ei koskaan alas, sammalsit kotipolttoisen voimalla, me kuljemme aina leirin ulkopuolella, ja linja rätisi murtumaisillaan.

Äkeet taipuneet nurmeen, tapulit sammalessa kuin juuriltaan kiskottu suo, rannassa raudan legioona: meitä on monta. Hourekuvat lattioilla, seinien voimapapereissa, vieläkin saastaisella sängyllä, tuvan muurissa saarna: 3:16, 1:11, 21:23, 4:5, 2:2, 5:12, ettei yksikään hukkuisi. Sen jälkeen vain sinä osaisit kääntää.

Tulisija, aula, alkovi -- täällä hetkien paino: köysi ja murtuva niska,

huimaus, kun taivaalta putoaa jotakin kohti."

Vantaassa tilatematiikka kytkeytyy ajankuluun ja sukupolvien ketjujen havainnollistamiseen.

*

Terminissä (2009) en käsittele suoraan autiotaloja, mutta siinä kuvaan maanalaista Roomaa, jossa asuvat kodittomat, kuten transvestiitti Arianna. Maanalainen elämä on teoksessa pohjavirtaa, joka on läsnä jokaisen elämässä silloinkin, kun pinta näyttää loistokkaalta tai suojatulta. Se liittyy myös kulttuurin kerrosten ylipyyhkiytymiseen ja vainottujen historian tulkintaan: Roomassa sitä edustavat historiallisesti muiden muassa katakombit. Runoelman naispäähenkilö kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Eilen, juuri kun pääsin ajattelemasta asiaa ja lähdin ulos, hoippui joku koroissaan vastaan kujalla ja sanoi: 'Turisti, hei, mitä näet tästä kaupungista? Katso, tuon kivijalan ikkuna on säpäleinä tänään ja siinä on verta. Aina löytyy aukko, johon ryömiä, jota repiä, jota supistaa, ja jos ei, on ihoa, jota antaa, on pintoja, on loukkoja, aina on jotain.

Sinä menet muinaiseen hautaan tai kirkkoon tai bordelliin, kauhistut ja huokaat ihastuksesta, mutta mitä tiedät minun tai jonkun toisen päivästä, oletko nähnyt lapsivarkaiden joukot tai mihin kerjäläiset kokoontuvat? Kaiken on oltava lähellä asemaa, sillan juurella, komerossa, jota taksit ja junat hakkaavat, silmiin ei saa katsoa, laukku on pidettävä valmiina lyömään, jalat irtoamassa kadusta, ei saa kaatua siihen virtaan, joka kulkee kaupungin alla, rummuttaa lähteitä ja nostaa hajuja liitoksista.'

En osannut juosta minnekään. 'Largo Argentina: sen alla on muinainen teatteri', hän sanoo, 'ja minä olen Arianna. Jos annat parikymmentä euroa, vien sinut sinne, muuta annettavaa minulla ei ole, minä tarjoan sinulle teetä, todella, saat nähdä myös kissani.'" 

Tällainen toiseus saa myös kysymään, kuka kukin on. Teoksen lopussa maanalaisuutta symboloi venäläinen huijarimystikko Pjotr Kuznetsov ja tämän luolaseurakunta.

*

Kuka ampui Ötzissä? (2012) vilahtaa auton ikkunassa autiotalo Vantaan Koivuhaassa, lähellä Jehovan todistajien tiluksia:

"oikealla pöpelikössä keltainen mansardiunelma, ruostunut rautatelki poikittain ovella, lahot portaat, usein tuollaiset on kalvettu tyhjiksi kuin mekaaniset satakielet, seinälevyjä myöten, lattioilla purua ja turvonneita keittiökalusteita, sähköjohtoja, kytkimetkin viety; ein unheimliches Haus, talo jossa kummittelee, kuin ajatus siitä että hänen elämänsä valuu jossakin ja valumisesta jää jälki eikä hän saa sitä näkyviin, että tuo jokin pingotetaan taustaksi kaikelle mihin hän ryhtyy; näkymätön muste kirjoittaa mainokset tummalla valolla hänen kasvoilleen, ja sanat näkevät sen mikä silmiltä on kätketty"

Teoksessa rappeutumisen ja autioitumisen kuvat ovat osa nykyihmisen itsereflektiota ja kammottavan kokemusta, ja aivan lopussa ne limittyvät ostoskeskus Jumbossa koettuihin hetkiin. 

*

Karhunkivi (2016) on täynnä autiotiloja. Ne vilisevät päähenkilökertojan lapsuudenmuistoissa ja mietteissä, ja koko romaanin loppukohtausta valmistellaan isän ja pojan vierailulla hylättyyn taloon, jonka omistaja on tehnyt itsemurhan. Jos joku tahtoo tsekata sen, lukekoon romaanini viimeisen luvun (s. 225-234). Tämä kohtaus on aiemmin romaanista:

"Tämä rakentaminen ja turva. Jos olen rehellinen, olen yhä se tarina, jota lapsena pelkäsin. Talvi-illan myrskyjen eksyksiin ajama kulkija murtautuu autiotaloon ja kietoutuu huopaansa. Vasta aamun sarastaessa hän huomaa nukkuneensa vainajien seurassa. Talon isäntä makaa jäätyneen pirtin lattialla tulisijan vieressä, emäntä on jäänyt pöydän luo. Kulkija on ollut liian väsynyt sytyttääkseen tulta."

Romaanissa autioiden tilojen ja paikkojen motiivi kytkeytyy isän ja pojan tarinaan, niihin kytköksiin ja katkoksiin, joita heidän välillään on: toisaalta on läheisyys, toisaalta kyvyttömyys kommunikoida ja löytää toisen luo sekä näistä hankauksista avautuva tuntematon, paitsi metafyysisessä myös biologis-geneettisessä merkityksessä. Samaan motiiviketjuun yhdistyvät romaanissa elävien kuolleiden kuvat.

*

Valekuolleissa (2017) oli alunperin pidempi runo tyhjäksi jääneestä tilasta, mutta se supistui yhden runon aloitukseksi. Siinä lomitan Hämeessä sijaitsevan autiotalon ja Lontoossa sijaitsevan vuokratalon:

"Ensimmäinen talo kuin sulku, josta laivat ohjataan merelle.

Seison pihassa tyhjää valoa vuotaen.

Tämä tapahtuu kaukana vanhalla mantereella.

Aurinko paisuu yli metsän, kehii esiin teriöt.

Ruosteisten romujen rivi, ei puita, valo haarautuu joka kolkkaan.

Silitän palaneen kaupan jalkaa.

[- -]

Satoja takkoja ja uuneja, joihin kädet lappaavat koksia ja puuta.

Vain muutama pysäkki, ja olimme nukkumalähiössä.

Olin telannut maalia katosta lattiaan, ruuvannut levyjä.

Olin kitkenyt pihasta jokaisen jättiputken.

Olin ripustanut seinälle peilin.

Se sytytti onnen, avasi oudot tiehyet.

Silti tunsin yhä useammin, kuinka kylmä kompuroi lävitseni.

Kun avasin suuni, se sanoi aina: Taistelu oli ohi

ennen kuin meriportit avattiin, asumme kuolemanhautomoissa,

kuolemansairaina kaikki."

Tässä tulee ehkä paljaimmin esiin kokemukseni ajallisuuden ankarasta luonteesta: ihminen kantaa itsessään kuolemaa, yksilöllisen olemassaolon taistelu katoamista vastaan on piirretty jo syntymän hetkeen.

*

Hämärä ei tanssi enää (2019) jää miltei paitsi näistä hylättyjen rakennusten kuvista tai on siellä yksi, tosin hieman abstraktimmin muotoiltu. Siinä koko maailma on romahtava talo, tila joka on täynnä ihmisiä:

"hämärä ei ole viisas kreikkalainen mies

myyttien syli

märkä vantaalainen ilta marraskuussa

toisaalla noen kivipölyn saastepilvien ilta

seinällä

tämä hämä häkki

seitit yli tahmeiden öljyisten pintojen

viisaus ei ole sellaista

hämärä on

vuonna 2056 hän on saman ikäinen kuin minä

kun vuodet on tasoitettu

pestessään puuhaarukkaa

hän on sanonut pontevasti Iskä kun mä oon sun ikäinen

lähetän puolet rahoistani Afrikkaan

olen hymyillyt ja halannut

hämmentyneenä

Jos asiat voitaisiin selvittää

niin kuin lasten kanssa

viemme taikinan saunaan

lasken kulhon lauteille tytär peittää sen liinalla

teen ristimerkin

vaikken muista suuntaa

Lapset tottuvat kyllä

se on ihmisluonteessa

sanoi joku kerran

Ei he raivostuvat syyttävät meitä kaikesta

me heidät tänne toimme

emme taivuttaneet maailmaa takaisin muotoonsa

Nämä olennot käpertyvät viereemme

ja nukahtavat

heräävät toivoa täynnä

lumihämärä Kuu

olisinko tahtonut lapset

jos olisin tiennyt mikä heitä odottaa

olin typerä

myönnän

onnellinen ei näe

hän tahtoo vain säilyttää onnensa

lisätä onneaan

nähdä sitä kaikkialla

olemme juottaneet heille

hopeavettä

Yritän sanoa

läsnäoleva rakkaus on aina kesken

jokin sen hyvässä

voi olla väärin

tulla vääräksi

joskus kysyn onko minussa sitä

mitä johtopäätöksiä

uskallan vetää       Onko rakkaus

sairaana sängyllä makaava

isä-äiti-vanhempi

Kun tyttäreni kysyy mitä teet tälle kaikelle

en osaa sanoa kuin

sitä samaa mitä aina kirjoitan

hankin leivän pöytään

ja kokkaan

minä pelkään jokaista tulevaa päivää

sukupolvien ketju

ehkä heräämme kasvoihin jotka syövät meitä

mieletön ajatus

ehkä ruumiit haihtuvat tai koteloituvat

jos annamme niille tilaa       Me emme näe sitä

koska se on  emme koe sitä

koska se on totta     Jonkin on tultava

läpi sen mitä tiedämme  jokin virhe

Katsooko Jumala meitä

myös tässä romahtavassa talossa

millainen hänen ilmeensä on

kahlitseeko katseemme

senkin"

Helvetin synkkää, vaikka itse sanonkin. No, en nyt paljasta kuitenkaan tämän enempää, kun kukaan ei ole teosta vielä lukenut.

*

Mistäpä muusta kirjailija kirjoittaisi kuin kuolemasta ja rakkaudesta. Rakkaus voi olla sitä, että yrittää, vaikka kaikki päättyy häviämiseen. Tekee yhteistä tilaa, tekee kotia edes joksikin hetkeksi, ja sitten voi vain toivoa, että joku toinen jatkaa.

Tajusin juuri, että seuraavassa romaanissani autio tila ja kuolema ovat vahvasti osa draaman kaarta.