Kaksi kevätlaulua ja yksi kesää varten

Tarkastan tekstejä ja kuuntelen samalla Pariisin kevättä, Pimeyden tango -cover toimii, samoin Kevät.

Kesällä sitten Kesäyö.

Vielä sähköautoista

Tulipa kotiin sellainenkin ilmaisnäytelehti kuin Apu. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut, mutta tänään selailin.

Lehdestä löytyi hyvä, hienoisen sarkastinen kirjoitus Tuulilasin päätoimittaja Olli Koivusalolta. Jutun nimi on "Sähköautoharha". Lainaan sen tähän:

"Tieliikenteen osuus Suomen CO2-päästöistä on vuodessa on noin 17 prosenttia. Henkilöautoliikenteen osuus kokonaispäästöistä on yhdeksän prosenttia, eli 5,9 miljoonaa tonnia. Vertailun vuoksi: yksin SSAB:n Raahen terästehtaan päästöt ovat 3,8 miljoonaa tonnia vuodessa.

Miksi kukaan ei vaadi Raahen terästehdasta toimimaan päästöttömästi tuuli- ja aurinkoenergialla? Herätys poliitikot, vielä on aika tehdä vaikutus meihin äänestäjiin! Miksei muka terästehdas voisi olla ensi alkuun vaikkapa lataushybridi, jos vain säädettäisiin sellainen laki?

Koko maailman CO2-päästöistä Suomen henkilöautoliikenteen osuus on 0,15 promillea. Sillä, millaisen auton kuluttaja Suomessa valitsee, ei siis ole tuon taivaallista merkitystä maapallomme tulevaisuudelle.

Sähköauton ostajalle voi toki tulla hyvä mieli siitä, että tekee jotakin merkityksellistä ja tärkeäksi miellettyä, mutta ilmastovaikutusta teolla ei ole, vaikka Suomessa kaikki ajaisivat sähköautoilla.

Fiksumpaa olisi ostaa pienikulutuksinen polttomoottoriauto ja lahjoittaa säästyvät kymppitonnit maailman hiilinielujen kasvattamiseen.

Suomen valtion omistama Finnfund-rahasto on muuten jo aloittanut tämän työn: viimeisten 10-15 vuoden aikana Finnfundin portfolioyhtiöt ovat istuttaneet Afrikkaan noin 150 000 hehtaaria metsää. Ilmastotutkija Markku Kulmalan mukaan koko maailman vuotuiset nettopäästöt saataisiin katettua, jos Afrikassa metsitettäisiin kolme kertaa Suomen kokoinen alue.

Homma on siis vasta aivan alkutekijöissä, mutta kuitenkin käynnissä.

Ilmastonmuutos on vakava asia, eikä helppoja ratkaisuja ole. Liikenteen sähköistymisellä on tulevien vuosikymmenien aikana isossa kokonaisuudessa oma roolinsa.

Mutta kun kaikki puhuvat nyt vain sähköautoista, muu keskustelu asian ympärillä jää käymättä. Mittasuhteet hämärtyvät."

Muuten, tässä olisi linkki Talouselämään ja kotimaisesta mydieselistä kertovaan juttuun, joka täydentää hienosti Koivusalon kirjoitusta.

Voisivatko keskusta, sdp ja vihreät päivittää hieman ajatuksiaan realismin suuntaan ja ottaa tästä sähköautoille vaihtoehtoisesta, jo olemassa olevan polttoainevalikoiman hyödyntämisestä kopin?Estääkö jokin sen? Jos estää, Kepun kohdalla epäilen kytköstä talouselämään ja nykyisen pääministerimme ihastusta Tesloihin ja muihin 100 000 euroa maksaviin teknisiin vempeleisiin. Sdp:n ja etenkin vihreiden kohdalla epäilen utopiaa toisenlaisesta maailmasta, jossa puhdasta sähköä tulee seinästä... Mielestäni suuntaus kohti sähköautoja kaiken kehityksen huipentumana ei ole edes ekologisin vaihtoehto vaikka otettaisiin pidempi ajallinen perspektiivi huomioon: auton hiilijalanjälki kun syntyy paljon muustakin kuin käytettävästä polttoaineesta.

Ainakin itselläni on usein mielessäni ikivanhat sanat, kun ajattelen heidän suunnitelmiaan, jotka perustuvat valitettavan monessa kohtaa täysin epärealistisille unelmille, suomalaisen toimeentulon romuttamiselle ja verotaakan lisäämiselle absurdiuteen saakka: "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille..."

Tietenkin olisi parempi jos kaikki, myös jo valmiiksi realistiset puolueet, puhuisivat olemassaolevista, hyvin puhtaista energialähteistä. Sähköautoilla brassailu tai ihmisten pakottaminen siihen suuntaan on lähinnä noloa, kun mietitään missä luonnonoloissa elämme. Tai no rikkaat erikseen...

Henkilökohtaisesti näkisin muuten parempana maailmanparantamisena esimerkiksi vaatimattoman elämän, vähäpäästöisillä autoilla ajamisen ja metsien laajan velvoteistuttamisen Afrikkaan kuin esimerkiksi afrikkalaisten houkuttelun tänne. Se olisi erittäin hyvää kehitysapua ja ilmastopolitiikkaa. Afrikkalaiset voisivat olla mukana istutus- ja hoitotyössä ja kenties hankkia siten myös elantoaan ja uutta osaamista ja pysyä aloillaan. Taisipa Eero Paloheimo joitakin vuosia sitten haaveilla tällaisesta.

Minä tankkaan luultavasti ajaessani jatkossa mydieseliä, kunhan selvitän mistä sitä saa, ja myöhemmin vaihdan kaasuautoon.

PS. Näköjään sitä saa noin 10 kilometrin päästä, Viinikkalasta. Eli sinne sitten tankille vaan. Pääkaupunkiseudulla pääsee onneksi valtaosan matkoista joukkoliikenteellä. Muuten, vähävaraisempien ja pienituloisten ihmisten selkiä en roimisi hirveillä ympäristöraipoilla -- jos maaseudun papparaiset suhaavat loppuun vanhat autonsa millä polttoaineella hyvänsä, ei se suoraan sanoen tunnu missään Suomen väestömäärällä.

Ruotsalainen rauhantekijä ja muita epämiellyttäviä tyyppejä

Tällainen kaveri. Tilattaisko mekin muutama ja niille mitalikahvit ja sotaveteraanien vastaanotto -- tämän tason erityisosaamisella Suomen turvallisuuden ja työnäkymiä ajatellen myös turvallisuussalan tulevaisuus näyttäisi aivan toisenlaiselta. Ai niin, vastaavia vieraspalaajia on omastakin takaa ainakin muutamia kymmeniä, joten kahvitilaisuus voisi olla hyvä keino saada osaajat yhteen ja eteenpäin yhteiskunnassa.

Inhottavan ihmisen haastattelu. Mutta miten hän elvyttäisi Suomen?

Linnut

Tiaiset hakevat kirsikkapuuhun ripustetuista siementalipalloista ruokaa nyt kun pakkasta on miinus kaksitoista. Mustarastas kulkee jäätyneellä lumella ja noukkii mitä tiaisilta putoaa. Musta lintu, oranssi nokka, pyrstöään nostellen suuren sokeritopan päällä, kylmä ilma sen ohuissa luissa. Taivas on auki, valoa on valtavasti. Heräsin aikaisin ja kirjoitin kappaleen päiväkirjaromaania toisesta ajasta, nälän ajasta.

Saavutukset ja niistä luopuminen

Länsimaisen ihmisen yksi tärkeimmistä saavutuksista on oikeus vapaaseen ajatteluun ja ajattelun julkiseen kielelliseen artikulointiin. On selvää, että länsimaita sellaisina kuin me ne tunnemme ei olisi ilman tätä periaatetta ja käytännön mahdollisuutta.

Jokainen tietää, ettei ajattelu ole biologisista, ihmislajin evoluutioon samoin kuin sosiologiaan liittyvistä syistä mitenkään itsestäänselvästi vapaata, niin kuin ei ole tahtokaan. Olemme vuosisatojen työllä ja reformeilla saaneet aikaan nykyisin vallitsevan asiaintilan.

Mutta jos me itse tietoisesti alamme rajoittaa omaa ajatteluamme ja sen ilmaisua joidenkin takapajuisten uskomusten vuoksi, olivatpa niiden juuret uskonnoissa tai poliittisessa korrektiudessa, niin asiaa ei voi kuin surra.

Tietenkin kuka hyvänsä voi olla suostumatta länsimaiselle ihmiselle varattuun hyväksyjän rooliin (helppo jokamiehen vaihtoehto) tai unelmoijan rooliin (utopistis-edistyksellinen vaihtoehto), mutta se ei ole erityisen helppoa, vaikka tuntuisikin luontevalta ja terveeltä ihmiselle, joka on elänyt sanan- ja ajattelunvapauden piirissä.

Onneksi Suomessa voi vielä suhteellisen hyvin ilmaista ajatuksiaan. Tätäkään oikeutta ja mahdollisuutta, joissakin tapauksissa jopa velvollisuutta, ei voi enää pitää itsestäänselvyytenä.

Taisi Noam Chomsky todeta jotenkin näin

"Fiksu tapa pitää kansa passiivisena ja tottelevaisena on rajoittaa hyväksyttävien mielipiteiden kirjoa tiukasti, mutta sallia vilkas keskustelu tuon spektrin sisällä..."

Aluksi vedin ulkomuistista, mutta korjailin hiukan, kun löysin alkuperäisen sitaatin:

"The smart way to keep people passive and obedient is to strictly limit the spectrum of acceptable opinion, but allow very lively debate within the spectrum...", The Common Good (1998)

Suomalaisia sanontoja

Varokaa kevätjäitä, ne pettävät lopulta kuin Kokoomuksen arvopohja ("Älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit ulkoistaa tänään.")


Sokea sokeaa taluttaa, Mykkänen Orpoa.


Paistaa se päivä raunioonkin, Anne Berner has left the building, liekö tilasi taksin?



..

.

Vahingonilo

Oletko koskaan vahingoniloinen? Veljeni kertoi tämän tarinan viime syksyltä. Hän oli palaamassa parin ystävänsä kanssa Helsingistä Lahdenväylää jo hämärässä illassa. Mäntsälän kohdalla he olivat huomanneet moottoritien laidassa auton, jossa paloivat hätävilkut. Ohituskaistalla oli näkynyt rusehtava möykky. Veljeni oli hiljentänyt ja ohjannut pientareelle. He olivat ystäviensä kanssa menneet katsomaan, keitä autossa on, ja etupenkillä oli istunut lievässä sokissa, mutta täysin kunnossa vanha pariskunta. Vanhukset olivat törmänneet peuraan. Apua oli jo hälytetty, mutta pojat olivat ajatelleet jäädä odottamaan pariskunnan kanssa. Autoja oli ajanut ohi, ja kaikki olivat poikkeuksetta hidastaneet onnettomuuspaikan kohdalla. Veljeni kaverit olivat saaneet ajatuksen. He siirtäisivät peuran pois ohituskaistalta, eihän siinä tarvittaisi muuta kuin että toinen kaveri ottaisi eläintä etujaloista ja toinen takajaloista ja sitten vedettäisiin. Pojat olivat katsoneet, että autojen virrassa on turvallinen tauko. He olivat jo ajoradalla, kun heitä lähestyi ohituskaistaa uudenkarhea Audi, jolla oli vauhtia reilusti yli sen mitä olosuhteet antoivat myötä. Pojat joutuivat hyppäämään takaisin pientareelle, ja kiireinen kuski täräytti Audinsa hätäjarrutuksesta huolimatta tiellä jo hengettömänä makaavaan peuraan. Auton puskuri ja etuosa tuhoutuivat pahoin. Audikuski sai kuin saikin sompailtua menopelinsä vanhusten auton seuraksi pientareelle, ja siinä vaiheessa veljeni kavereineen päätti jatkaa matkaa, koska apu oli tulossa ja ensimmäisen auton matkaajat olivat saaneet uutta seuraa, jolla oli aikaa odottaa. Veljeni sanoi, että kun he lähtivät jatkamaan rauhassa matkaansa, oli vahingonilo jopa jouluiloa suurempi. Kieltämättä tällaisia tunteita saattaa herätä, kun joku tilanteesta piittaamaton saa sopivan opetuksen eikä kenellekään kuitenkaan käy sen huonommin kuin että syntyy materiaalisia vahinkoja -- toivottavasti tässä tapauksessa syntyy myös jonkinlainen oppimiskokemus.

Resepti

Maailmantuska katoaa välittömästi, kun ajattelee, että mikään ei ole pohjimmiltaan säilyttämisen arvoista tai vähän filosofisemmin ja sofistikoituneemmin: kaikki vain tapahtuu tai kullekin käy luontonsa mukaan yksilönä eikä muusta väliä.

Resepti tuntuu käyvän monelle lääkkeeksi todellisuuden painoa vastaan.

Anna ajatusten imeytyä itseesi ja voit nauttia kaikesta hyvästä, mitä elämä sinulle tarjoaa, myös maailmanparannuksesta ja henkisyydestä.

Jos joku sitten yhä ajattelee, että asioilla kuitenkin on väliä ja että eri asioilla on arvoa eri tavoin ja toisilla enemmän kuin toisilla, hän on kyyninen pahanilmanlintu, jonka asenne pilaa kaiken hauskan, myös senhetkisen ideologian mukaisen maailmanparannuksen.

Hänestä ja hänenlaisistaan on syytä pysyä erossa.

Poliittisen korrektiuden vaatimus, vihapuhe jne.

"Kieli on kaikista instituutioista demokraattisin, se ei ole mikään tuotantolaitos joka olisi konsulttien rationalisoitavissa, että tarpeettomat sanat ja muodot pois, se päättää itse itsestään."


Nämä sanat esitti Pentti Saarikoski Euroopan reunalla -teoksessaan.

Ainakin tämä demokraattisuuden ajatus on parempi kuin "Pää kiinni tai pää pois" tai "Pää kiinni tai itket ja pidät pääsi kiinni" tai "Jos et puhu samoin kuin me olet meitä vastaan" ja muu sen kaltainen poliittinen uhkailu ja kyttääminen, mukaan lukien viranomaiskyttääminen ja kehotukset puheilmiantoihin sekä korrektin uuskielen luominen, joka pettää todellisuuden ja kielen, kaikessa tarpeellisuudessaan ja tarpeettomuudessaan.




*

On myös rehellistä puhetta, joka ei ole vihapuhetta. On puhetta, joka on vastuullista puhetta, yksinkertaisesti puhetta olematta tai edes tahtomatta olla poliittisesti korrektia, koska se on puhetta asioista. Toki se on puhetta, jonka vuoksi ihmiset voidaan syrjäyttää ja korvata.


Kirjoitan näin tulevassa runoelmassani:

Mitä edistys on ja voisi olla

todellinen puhe

ei ole koskaan korrektia

vaan korjaavaa tai korjattavissa

ei koskaan korrektia

mutta korvattavissa

niin kuin sinä ja minä

*

On älyvapaata sanoa asioita vain loukatakseen ja mustamaalatakseen ihmisiä. Mutta yhtä älyvapaata ja epärehellistä on jättää sanomatta paikkansa pitäviä asioita vain siksi, että se saattaa loukata tai loukkaa joitakin ihmisiä.

Suhteessa puheeseen ja kieleen kamppailen lähinnä rohkeuden, tarkkuuden ja rehellisyyden kanssa: mitä asioita uskallan sanoa ja miten ne uskallan sanoa, jotta en loukkaisi tarpeettomasti ihmisiä mutta en myöskään vesittäisi sitä, mitä pidän totena ja kannatettavana mutta en myöskään jättäisi pimentoon sitä, mitä pidän haitallisena ja vaarallisena.

Kaunokirjallisuudessa on lisäksi kyse kielen ilosta ja kielellisten asetelmien luomisesta.


*


Kaunokirjallinen sanominen on yksi tapa suojata kielen vapautta ja totuutta. Kaunokirjallisuus - silloinkin kun se osuu yhteen maailman kanssa - puhuu mahdollisuuksista, skenaarioista ja tekee ehdotuksia. Tällainen puhe ei tee siitä yhtään vähemmän totuudellista ja todellista.


*

Totuudenpuhujat eivät yleisesti ottaen ole ihmisten suosiossa. He ovat niitä vääriä profeettoja, jotka eivät mielistelleet harhaan joutuneita kuninkaita ja näiden kuningaskuntia, käyttääkseni raamatullista vertausta.


*

Puhe joka jää vihaan on vääristynyttä ja vahingollista.

Kevät

Erehdys auttaa ja hätä vahvistaa, uskoi Hölderlin, mutta en ole nähnyt, että erehdysten talvea seuraisi edistyksen kevät. En usko tähän negaation logiikkaan, ja sitä paitsi on varmaa, että joillekin vain sopii, että hätä ja erehdys jatkuvat. Ja vaikka ei tuota "sitä paitsia" olisi, mitään rakentavaa ei väärästä seuraa muutoin kuin sattumalta tai romahduksessa. Puhun nyt aatteiden ja todellisuuden välisestä suhteesta. Ei ole mitään inhimillistä jumalaa eli aatetta ja järjestystä, joka palaisi, ja jos luonto palaa ihmisen luo voimassaan, haavoitettuna, emme kestä sitä.

Niin, luonto on todellisuutta sekin, ja luonnossa valo lisääntyy, ja niinpä toivo herää väkisinkin, biologinen toivo, vuodenaikojen toivo, johon luonnonolentoina olemme sidottuja, olivatpa asiat muutoin kuinka pielessä tahansa. Odotettu toivo! Jos on vähänkään terve ihminen, mieliala kohenee, hormonit alkavat hyrrätä ja luonto houkuttelee puoleensa. Vielä luonto voi olla parantaja, vaikka kuinka sitä kuritamme typeryydessämme. Kevät ja kesä elvyttävät ainakin minut, ne tarjoavat unohdusta ja fyysistä läsnäoloa, jotka ovat tärkeitä biologisen toivon toteutumia.

Jos suoraan sanon, minulle ei ole muuta lohdutusta tässä elämässä kuin luonto ja metafyysinen toivo, ja ne molemmat tulevat yhteiskunnan ulkopuolelta, ne molemmat pakenevat sanoja ja ideologioita mutta eivät merkitystä koettuna tosiasiana.

Ymmärrän hyvin hienoja ihmisiä, joille nämä yhteiskunnalliset ajat ovat vaikeita tai miksi eivät myös toivoa herättäviä; jokin vallankumous orastaa. Nämä ihmiset ovat tyypillisesti minua kymmenen viisitoista vuotta nuorempia tai minua kymmenen viisitoista vuotta vanhempia idealisteja. He näkevät, että planeetta ei voi hyvin, että se on täynnä hätää, toivottomuutta ja ahdistusta. Minua vanhemmilla on kuolema oven takana ja nuoremmilla elämä edessään. Koska he ovat hyviä ihmisiä ja tahtovat pelkkää hyvää kaikille ihmisille, he ovat omassa hienotunteisuudessaan ja suurisydämisyydessään nousseet myönteisyyden junaan, josta ovat valmiita jakamaan kaikille kaikkea, eivät tosin muilta yhtään vähempää kuin itseltään, ja tuo juna lähtee liikkeelle kohti omaa tulevaisuuttaan, joka on tietenkin meidän kaikkien tulevaisuutemme, jos ajattelemme tulevaisuutta yhteiskunnallisesti. On toki muunkinlaisia yhteiskunnallisia junia, mutta niihin ei nouse riittävästi porukkaa, ainakaan vielä.

Aivan oikein, kaikkiin näihin juniin pitääkin nousta, jos on yhteiskunnallinen ihminen ja uskoo, että toivo on ihmisessä. Mutta jokainen juna on rakennettu niin monelle erehdykselle, että minä en yksinkertaisesti pysty panemaan niihin juuri mitään toivoa, vaikka kyydissä olenkin. Sanon näin siitä huolimatta, että uskon tieteeseen ja ihmisen kykyyn helpottaa asioita, ja hoidan kyllä omat yhteiskunnalliset vastuuni ja velvollisuuteni kunnialla ja hyvää vaalien parhaan tietämykseni mukaan. Ja sanon näin siitäkin huolimatta, että vain ihminen voi olla inhimillinen ratkaisu ihmisen aiheuttamiin ongelmiin, luonnon ratkaisut ovat sitten toisenlaisia.

Ongelmani on, että en usko politiikkaan niin kauan kuin se on enemmän taistelua vallasta kuin yhteisten asioiden hoitamista. Politiikka nykyisellään ei jätä toivolle sijaa, niin tärkeä instrumentti kuin se yhteiskunnallisesti onkin, onhan se yhteiskunnan perustaa. Myönnän, että pessimismini on paradoksaalista, koska olen ihminen ja yhteiskunnassa elävä poliittinen olento.

Mutta kuten sanoin, toivoni on toisaalla, ja pidän tuosta toivosta kiinni siitä huolimatta, että tiedän sen olevan länsimaisen, hyväosaisen ihmisen luonnosta ja metafyysisestä todellisuudesta vieraantunutta toivoa. Yhteiskunnallisen ihmisen mielestä toivoni on vieläpä naurettavaa, mutta minua se ei hämää lainkaan. Tuo toivo kutsuu ja antaa minulle jotain, vaikka en pysty antamaan sille juuri mitään. Tiedän kyllä senkin, ettei ole mitään luonnon ja metafysiikan sfääriä, joka olisi täysin irrallaan yhteiskunnallisesta elämästä.

PS. Vaikka tässä seuraavassa näkökulma on minua vähintään sen viisitoista vuotta vanhemman ihmisen, on koko setti suloisen realistista eikä mitään idealistista silmien sulkemista - vaikka en jaa kaikkea kirjoittajan elämänkokemusta, voin arvostaa tätä juttua Elämän tarkoituksesta.

Hylätyt kodit

Katsoin eilen Youtubesta täysin vangitsevaa kamaa. Kyseessä oli Urbex-Artun ja Lonely Urbanexin pari videota hylätyistä maatiloista. Toinen tila oli Hämeessä, toinen oletettavasti jossakin Keski-Suomen korvessa. Rakennuksena hienoin ja ehjin oli ehkä tämä taiteilijan huvila. Vastaavia videoita löytyy vaikka kuinka, näiltäkin tekijöiltä.

On sydäntäsärkevää seurata hylättyjen tilojen kohtaloita. Päärakennukset, saunat, riihet, kaivot, varastot ja tallit ovat jääneet ajan, vandaalien ja luonnon armoille. Missä ovat ihmiset? Kuka kertoisi heidän tarinansa? Nämä videot kyllä kertovat osan tarinasta ja vieläpä tehokkaasti: hylätyt tilat ovat oivallisia päähenkilöitä.

Itselleni hylätyissä rakennuksissa kuvattujen videoiden katsominen on meditaatiota. Mikään ei kerro paremmin ihmiselämän katoavuudesta, kuoleman vääjäämättömyydestä, voimien ja ponnistelun loppumisesta. Samalla paljastuu mennyttä aikaa, joka ei palaa koskaan. Kerran vaivalla rakennetut kivijalat, seinät ja katot hajoavat hetki hetkeltä. Koottu omaisuus ja tavarat jauhautuvat tohjoksi.

Ehkä pysäyttävintä on voimattomuus vääjäämättömän edessä: emäntien leningit roikkuvat hengareissa vintillä, valmiiksi pakatut matkalaukut ovat jääneet sijoilleen, talonvaltaajat ja eläimet ovat repineet kaiken pilalle, kotikuusen istuttamisesta kertova laatta löytyy roskan seasta, kirjahyllyt on kumottu ja kirjat levinneet ympäriinsä, maali hilseilee, kosteus ja home valtaavat pinkopahviseinät ja lattiat ja katot luhistuvat, keskellä huonetta on tyhjä pinnasänky tai peli, jota on joskus yhdessä pelattu.

Valvoin pitkään sängyllä maaten näiden videoiden kuvat ja esineet mielessäni. Autioituneiden tilojen tallentamisessa on toki sama yksityisyyden rajan avaamisen ja häiritsemisen ongelma kuin kirjallisuudessa, mutta ilman yksityisyyden paljastamista ja siihen tunkeutumista kukaan ei todistaisi tätäkään elämän ulottuvuutta. Itse teen sen mieluummin sanoin.

*

Tänään aamulla tajusin, että omassa tuotannossani on vastaavia kuvauksia pitkin linjan. Vantaassa (2007) kuvaan kuoleman tuloa taloon sekä alkoholisoituneen saarnamiehen hylättyä kotia, joskin muitakin vastaavia teoksesta löytyy:

"Vuodet, sinä pakotat ne toistensa lomaan, toistumaan yhä

uudelleen. Huoneessa soi viulu, mies puhelee oven kiinni,

tammea, lukot, helat, kaikki samaa tulta vasten taottua rautaa.

Nurkilla lasten kasvot ja taivaan hehku, miten säikähtänyt,

nokinen, paisuu yli horisontin, pärskyy kuin hevoset esteellä.

Joki vielä jäässä, nainen vaiti vuoteella, kuume polttaa veren

kasvoilta, kohta haetaan olkia.

Huone muuttuu. Peräseinä peuran luuta, oviseinä omenaa, yllä

hietainen katto. Yhä viulu soi, valittaa. Hanget luhistuvat, nurkka

vuotaa, pyrystä sojottavat saarnen oksat, kengittämättömät, on

maaliskuu. Mikä on ikuista, jos ei lähtö ja soitto? Vedä vielä

muutama palaava sointu. Lika peittää lautoja, porras narahtaa.

Kuolema on täällä. Näet sen kengät ja tiedät: vaikka ovi on

suljettu, jaksaa odottaa."

[- -]

"Marraskuu, mitä tulin katsomaan? Saviteiden rospuutto, tilaraja.

Tähän homeen, mullan, lian museoon kiipesivät kuuset yli lahonneen aidan, viimeinen taistelu metsää vastaan oli alkanut. Ei koskaan alas, sammalsit kotipolttoisen voimalla, me kuljemme aina leirin ulkopuolella, ja linja rätisi murtumaisillaan.

Äkeet taipuneet nurmeen, tapulit sammalessa kuin juuriltaan kiskottu suo, rannassa raudan legioona: meitä on monta. Hourekuvat lattioilla, seinien voimapapereissa, vieläkin saastaisella sängyllä, tuvan muurissa saarna: 3:16, 1:11, 21:23, 4:5, 2:2, 5:12, ettei yksikään hukkuisi. Sen jälkeen vain sinä osaisit kääntää.

Tulisija, aula, alkovi -- täällä hetkien paino: köysi ja murtuva niska,

huimaus, kun taivaalta putoaa jotakin kohti."

Vantaassa tilatematiikka kytkeytyy ajankuluun ja sukupolvien ketjujen havainnollistamiseen.

*

Terminissä (2009) en käsittele suoraan autiotaloja, mutta siinä kuvaan maanalaista Roomaa, jossa asuvat kodittomat, kuten transvestiitti Arianna. Maanalainen elämä on teoksessa pohjavirtaa, joka on läsnä jokaisen elämässä silloinkin, kun pinta näyttää loistokkaalta tai suojatulta. Se liittyy myös kulttuurin kerrosten ylipyyhkiytymiseen ja vainottujen historian tulkintaan: Roomassa sitä edustavat historiallisesti muiden muassa katakombit. Runoelman naispäähenkilö kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Eilen, juuri kun pääsin ajattelemasta asiaa ja lähdin ulos, hoippui joku koroissaan vastaan kujalla ja sanoi: 'Turisti, hei, mitä näet tästä kaupungista? Katso, tuon kivijalan ikkuna on säpäleinä tänään ja siinä on verta. Aina löytyy aukko, johon ryömiä, jota repiä, jota supistaa, ja jos ei, on ihoa, jota antaa, on pintoja, on loukkoja, aina on jotain.

Sinä menet muinaiseen hautaan tai kirkkoon tai bordelliin, kauhistut ja huokaat ihastuksesta, mutta mitä tiedät minun tai jonkun toisen päivästä, oletko nähnyt lapsivarkaiden joukot tai mihin kerjäläiset kokoontuvat? Kaiken on oltava lähellä asemaa, sillan juurella, komerossa, jota taksit ja junat hakkaavat, silmiin ei saa katsoa, laukku on pidettävä valmiina lyömään, jalat irtoamassa kadusta, ei saa kaatua siihen virtaan, joka kulkee kaupungin alla, rummuttaa lähteitä ja nostaa hajuja liitoksista.'

En osannut juosta minnekään. 'Largo Argentina: sen alla on muinainen teatteri', hän sanoo, 'ja minä olen Arianna. Jos annat parikymmentä euroa, vien sinut sinne, muuta annettavaa minulla ei ole, minä tarjoan sinulle teetä, todella, saat nähdä myös kissani.'" 

Tällainen toiseus saa myös kysymään, kuka kukin on. Teoksen lopussa maanalaisuutta symboloi venäläinen huijarimystikko Pjotr Kuznetsov ja tämän luolaseurakunta.

*

Kuka ampui Ötzissä? (2012) vilahtaa auton ikkunassa autiotalo Vantaan Koivuhaassa, lähellä Jehovan todistajien tiluksia:

"oikealla pöpelikössä keltainen mansardiunelma, ruostunut rautatelki poikittain ovella, lahot portaat, usein tuollaiset on kalvettu tyhjiksi kuin mekaaniset satakielet, seinälevyjä myöten, lattioilla purua ja turvonneita keittiökalusteita, sähköjohtoja, kytkimetkin viety; ein unheimliches Haus, talo jossa kummittelee, kuin ajatus siitä että hänen elämänsä valuu jossakin ja valumisesta jää jälki eikä hän saa sitä näkyviin, että tuo jokin pingotetaan taustaksi kaikelle mihin hän ryhtyy; näkymätön muste kirjoittaa mainokset tummalla valolla hänen kasvoilleen, ja sanat näkevät sen mikä silmiltä on kätketty"

Teoksessa rappeutumisen ja autioitumisen kuvat ovat osa nykyihmisen itsereflektiota ja kammottavan kokemusta, ja aivan lopussa ne limittyvät ostoskeskus Jumbossa koettuihin hetkiin. 

*

Karhunkivi (2016) on täynnä autiotiloja. Ne vilisevät päähenkilökertojan lapsuudenmuistoissa ja mietteissä, ja koko romaanin loppukohtausta valmistellaan isän ja pojan vierailulla hylättyyn taloon, jonka omistaja on tehnyt itsemurhan. Jos joku tahtoo tsekata sen, lukekoon romaanini viimeisen luvun (s. 225-234). Tämä kohtaus on aiemmin romaanista:

"Tämä rakentaminen ja turva. Jos olen rehellinen, olen yhä se tarina, jota lapsena pelkäsin. Talvi-illan myrskyjen eksyksiin ajama kulkija murtautuu autiotaloon ja kietoutuu huopaansa. Vasta aamun sarastaessa hän huomaa nukkuneensa vainajien seurassa. Talon isäntä makaa jäätyneen pirtin lattialla tulisijan vieressä, emäntä on jäänyt pöydän luo. Kulkija on ollut liian väsynyt sytyttääkseen tulta."

Romaanissa autioiden tilojen ja paikkojen motiivi kytkeytyy isän ja pojan tarinaan, niihin kytköksiin ja katkoksiin, joita heidän välillään on: toisaalta on läheisyys, toisaalta kyvyttömyys kommunikoida ja löytää toisen luo sekä näistä hankauksista avautuva tuntematon, paitsi metafyysisessä myös biologis-geneettisessä merkityksessä. Samaan motiiviketjuun yhdistyvät romaanissa elävien kuolleiden kuvat.

*

Valekuolleissa (2017) oli alunperin pidempi runo tyhjäksi jääneestä tilasta, mutta se supistui yhden runon aloitukseksi. Siinä lomitan Hämeessä sijaitsevan autiotalon ja Lontoossa sijaitsevan vuokratalon:

"Ensimmäinen talo kuin sulku, josta laivat ohjataan merelle.

Seison pihassa tyhjää valoa vuotaen.

Tämä tapahtuu kaukana vanhalla mantereella.

Aurinko paisuu yli metsän, kehii esiin teriöt.

Ruosteisten romujen rivi, ei puita, valo haarautuu joka kolkkaan.

Silitän palaneen kaupan jalkaa.

[- -]

Satoja takkoja ja uuneja, joihin kädet lappaavat koksia ja puuta.

Vain muutama pysäkki, ja olimme nukkumalähiössä.

Olin telannut maalia katosta lattiaan, ruuvannut levyjä.

Olin kitkenyt pihasta jokaisen jättiputken.

Olin ripustanut seinälle peilin.

Se sytytti onnen, avasi oudot tiehyet.

Silti tunsin yhä useammin, kuinka kylmä kompuroi lävitseni.

Kun avasin suuni, se sanoi aina: Taistelu oli ohi

ennen kuin meriportit avattiin, asumme kuolemanhautomoissa,

kuolemansairaina kaikki."

Tässä tulee ehkä paljaimmin esiin kokemukseni ajallisuuden ankarasta luonteesta: ihminen kantaa itsessään kuolemaa, yksilöllisen olemassaolon taistelu katoamista vastaan on piirretty jo syntymän hetkeen.

*

Hämärä ei tanssi enää (2019) jää miltei paitsi näistä hylättyjen rakennusten kuvista tai on siellä yksi, tosin hieman abstraktimmin muotoiltu. Siinä koko maailma on romahtava talo, tila joka on täynnä ihmisiä:

"hämärä ei ole viisas kreikkalainen mies

myyttien syli

märkä vantaalainen ilta marraskuussa

toisaalla noen kivipölyn saastepilvien ilta

seinällä

tämä hämä häkki

seitit yli tahmeiden öljyisten pintojen

viisaus ei ole sellaista

hämärä on

vuonna 2056 hän on saman ikäinen kuin minä

kun vuodet on tasoitettu

pestessään puuhaarukkaa

hän on sanonut pontevasti Iskä kun mä oon sun ikäinen

lähetän puolet rahoistani Afrikkaan

olen hymyillyt ja halannut

hämmentyneenä

Jos asiat voitaisiin selvittää

niin kuin lasten kanssa

viemme taikinan saunaan

lasken kulhon lauteille tytär peittää sen liinalla

teen ristimerkin

vaikken muista suuntaa

Lapset tottuvat kyllä

se on ihmisluonteessa

sanoi joku kerran

Ei he raivostuvat syyttävät meitä kaikesta

me heidät tänne toimme

emme taivuttaneet maailmaa takaisin muotoonsa

Nämä olennot käpertyvät viereemme

ja nukahtavat

heräävät toivoa täynnä

lumihämärä Kuu

olisinko tahtonut lapset

jos olisin tiennyt mikä heitä odottaa

olin typerä

myönnän

onnellinen ei näe

hän tahtoo vain säilyttää onnensa

lisätä onneaan

nähdä sitä kaikkialla

olemme juottaneet heille

hopeavettä

Yritän sanoa

läsnäoleva rakkaus on aina kesken

jokin sen hyvässä

voi olla väärin

tulla vääräksi

joskus kysyn onko minussa sitä

mitä johtopäätöksiä

uskallan vetää       Onko rakkaus

sairaana sängyllä makaava

isä-äiti-vanhempi

Kun tyttäreni kysyy mitä teet tälle kaikelle

en osaa sanoa kuin

sitä samaa mitä aina kirjoitan

hankin leivän pöytään

ja kokkaan

minä pelkään jokaista tulevaa päivää

sukupolvien ketju

ehkä heräämme kasvoihin jotka syövät meitä

mieletön ajatus

ehkä ruumiit haihtuvat tai koteloituvat

jos annamme niille tilaa       Me emme näe sitä

koska se on  emme koe sitä

koska se on totta     Jonkin on tultava

läpi sen mitä tiedämme  jokin virhe

Katsooko Jumala meitä

myös tässä romahtavassa talossa

millainen hänen ilmeensä on

kahlitseeko katseemme

senkin"

Helvetin synkkää, vaikka itse sanonkin. No, en nyt paljasta kuitenkaan tämän enempää, kun kukaan ei ole teosta vielä lukenut.

*

Mistäpä muusta kirjailija kirjoittaisi kuin kuolemasta ja rakkaudesta. Rakkaus voi olla sitä, että yrittää, vaikka kaikki päättyy häviämiseen. Tekee yhteistä tilaa, tekee kotia edes joksikin hetkeksi, ja sitten voi vain toivoa, että joku toinen jatkaa.

Tajusin juuri, että seuraavassa romaanissani autio tila ja kuolema ovat vahvasti osa draaman kaarta.