lauantai 12. tammikuuta 2019

Intense heat yellowed its metal sides



Muistan otsikon lauseen englannin tunnilta, olin ehkä seitsemännellä luokalla. Luultavasti olen joutunut kääntämään lauseen vuorollani, koska muistan sen. Ihailin lauseen kielellistä kauneutta, sanojen kohosteisuutta, verbiä, koko tapahtumaa, jonka sanat vangitsevat: heat that yellows metal sides. Luultavasti lause kuvasi avaruuteen singahtavan aluksen kuumenemista ilmakehässä.

Kotonamme oli taulu. Isäni sai sen 1978 astronautilta, joka oli käynyt kuussa. Miehen nimi oli James Irwing. Taulussa Irwing tervehtii Yhdysvaltain lippua. Taustalla on Kuun vuori, musta avaruus ja kuumoduli, lähempänä avaruusauto, jossa on ylösalaisin kääntyneen sateenvarjon kaltainen tutka. Irwin väitti kokeneensa Jumalan läsnäolon Kuussa. En ikinä saanut selville miten, mutta minä en ollutkaan käynyt Kuussa.

Jään kiinni asioihin tietyksi aikaa, olen triggeröityjä, niin kai luonnehtisin itseäni. Jokin ajatus jää pyörimään päähäni, ja minun on kirjoitettava sen lävitse niin monta kertaa, että voin siirtyä toisaalle. Joskus jumittumisen aihe on paikka, ollut useamminkin, joskus kokemus, joskus havainto, joskus tilastollinen tosiasia, joskus tragedia tai epäoikeudenmukaisuus, joskus ideologia, joka näyttää lumoavan ihmiset ilmeisestä järjettömyydestään huolimatta. Minä en ajattele uskontoa järjettömyytenä, koska se kuuluu mysteereihin ja menee yli aineellisen, mutta ajallisia ja rajallisia asioita, jotka ovat alusta lähtien utopioita ja tuomittuja tuhoon, niihin kiinnittymistä minä oudoksun. Niin kuin talouskasvu tai kommunismi. Kumpikaan ei toimi luonnon tai ihmisten maailmassa.

Juuri nyt olen triggeröitynyt Suomen tilanteeseen muuttuvassa maailmassa. Tuijotan ongelmia, joista olemme saaneet jo pienet maistiaiset, muistiaiset, enteet. Törkeimmillään ne todentuvat lapsia raiskaavissa miehissä, jotka esiintyvät turvapaikanhakijoina. Aivan yhtä törkeää on ihmisten vaientaminen niin pitkään kuin se on mahdollista. On myös miehiä ja naisia, jotka tekevät kaikkensa, että Suomi ei olisi mitään muuta kuin louhos, josta varastetaan viimeinenkin arvokas murunen.

Nuorena aikuisena minua vaivasi pitkään uni, näin sen toistuvasti. Yleensä unessa oli yö ja liikuin yksin ulkosalla. Minua piirittivät pienet lapset, jotka käyttäytyivät uhkaavasti. Kun he olivat saaneet minut saarrettua, huomasin käsissä veitset. Jouduin tekemään kaikkeni, etten olisi tullut puukotetuksi. Minä iskin kaikin voimin näitä lapsia ja huusin samalla: En tahdo teille mitään pahaa.

Samaa sanon kaikille: en tahdo mitään pahaa, mutta isken, kun näen vaaran. Uskon, että kirjoitan itseni tästäkin sumasta läpi, ellei näistä tragedioista tule vallitseva asiaintila. En tahtoisi sitä, mutta kaikki on niin herkässä, muutama suuri poliittinen virheliike, muutama väärä ratkaisu ja asiat vakiintuvat huonolle tolalle.

Silti on sanottava, että olen Suomen suhteen toiveikkaampi kuin Ruotsin. En usko, että Ruotsin konsensuskulttuurissa on ollut edes kunnollista mahdollisuutta vastarinnalle. Maa on jo nyt lähetetty kurjentumisen kierteeseen, sosiaalisesti. Ruotsalaiset muuttavat maansa vapaaehtoisesti aivan toiseksi, levottomaksi tantereeksi, jonkinlaiseksi Libyaksi, jossa on vaikea toimia, kuten entisinä rauhallisina vuosikymmeninä.

Toivon, että Suomi ei mene perässä. Että täällä on johtavia ihmisiä, jotka ajattelevat muutakin kuin "Viimeinen sammuttaa valot, historiamme oli tässä, nyt se on rahankäärimisen, arvottomuuden ja toisten, kaikkialla runsaslukuisten historiaa."




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti