torstai 22. marraskuuta 2018

Lukuja, ajatuksia



Mao tappoi noin 100 miljoonaa kiinalaista yrittäessään vallankumouksessaan tuhota maansa kulttuuriset perinteet, joten mikäpä tässä ollessa.

Neuvostoliitossa kuoli vankileireillä 66 miljoonaa kansalaista 1918-1959, joten mikäpä tässä.

Oli ehkä siksi ihan hyvä, ettei Suomesta tullut osa kommunistista suurvaltaa sata vuotta sitten tai reilut pari vuosikymmentä myöhemmin.

Ja ehkäpä olisi ihan hyvä, ettei mitään tämänkaltaista internationaalia enää yritettäisi pystyttää, vaikka hinku on taas kova.

Natsit, alkaessaan hävitä sodan, eivät lakanneet tappamasta juutalaisia. Päinvastoin, tappaminen jatkui kiihkeänä jopa vastoin saksalaisten omaa etua.

Poliitikot, tajutessaan, että se mitä he ovat tekemässä omalle maalleen, omille kansalaisilleen, omalle yhteiskunnalleen, luhistaa kaiken, voi juuri silloin he alkavat sortaa ja eristää yhä päättäväisemmin heitä, jotka vielä yrittävät pelastaa jotain (sillä tiettyyn pisteeseen saakka jotain on yleensä tehtävissä). He jatkavat kaikkein järjettömimpiä toimia, rajoittavat puhetta ja kutsuvat jokaista yritystä pelastaa edes jotain kaikkein vastenmielisimmäksi petturuudeksi.

Ehkä he ajattelevat: tämä rakenne kantaa vielä hetken, minun elinaikani ainakin, se kantaa puolittain, jopa vaarallisesti uponneenakin ne yläkannen hytit, joihin me majoitumme, pysyvät pinnalla, ja ainahan voi pelastautua muualle, toisiin aluksiin. Voi myös olla, etteivät he ajattele mitään tästä, toimivat vain niin kuin heidän on käsketty toimia, toimivat siten kuin heidät on maksettu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti