tiistai 27. marraskuuta 2018
Abjekti-apokalypsi, minulle
Se mikä minulle näyttäytyy kauhistuttavana toisena ei ole jokin mitä kiellän itsestäni (oma kammottava tiedostamattomani) vaan ihmisyyden ylimäärä; ei mikään kulttuuristen erojen ylimäärä, vaan volyymin murskaavuus, ihmismassat, jotka tukahduttavat selviytymisen mahdollisuudet kuin bakteerien hyöky petrimaljassa -- en voi katsoa toista yksilönä vaan osana massaa, joka tukahduttaa sen mikä vielä äsken oli elävää ja pystyi jotain tekemään. Ja identiteetin kato, tässä kaikessa turha identiteetin kato kuin kuolema, ja kaikki banaali väkivalta, joka aina on läsnä siellä missä on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoitin noin viikko sitten kaksi lausetta, tai oikeastaan yhden. Nyt ne kirjoitetaan tänne. Ihmiset ovat ihania. Ihmiset on ilvesheimo.
VastaaPoistaIhana ilvesheimo tosiaan, niin kuin Leinon Äijö veisaa. Jaa. Minusta ilvekset on hauskoja, kauniita kissaeläimiä. Joskus ihminen on ihmiselle susi, sanotaan, mutta sudetkin ovat kauniita. Tällaista tämä nyt on.
VastaaPoistaLeinon runo on kyllä hieno:
Tuop' oli Äijö yksin-synty,
yksin-alku, yksin-kuolo,
istui pilven paltehella,
katsoi maailman menoa,
lauloi laulun kaikki-öisen
sisimmästä sielustansa,
eikä peittänyt mitänä
tulevaisen polven tulla:
"Uskoin kerran ihmisihin,
en nyt uskone enempi,
ihmiset on ilvesheimo,
paha, karsas, kahlehdittu;
jos joku kohoopi heistä,
sen he iskevät ijäksi,
riemuitsevat rinnassansa:
ollut meitä ei parempi!
"Uskoin ennen ihmisihin,
en nyt itke, en iloitse,
ohi käyvät onnet heidän,
onnettomuudetkin ohitse,
tiedän kyllä kylmyyteni,
en sitä sure, en kadu,
se on voitto taisteloiden,
tulos tappion tuhannen.
"Tein ma kerran ihmisiä
kaavahan oman kuvani,
ottivat minun vikani,
herjasivat herkintäni,
tahdon tehdä toisen heimon,
hiljaisen, varaväkevän,
käyvän maata, merta pitkin
kuin on kärsiväin hymyily.
"Lienkö itse vanha liian,
tullut lapseksi takaisin,
en nyt siedä entistäni,
joskin ymmärrän yhäti;
lauloin hetken heijastusta,
soin huvia, loin kuvia,
haaveksin haluja mielen:
kaikki tuo on multa mennyt.
"On paennut, ei palaja
usko uutten ihmisien,
toivo voittavan totuuden,
rakkaus rajattomimman,
ihmiset on ilvesheimo,
minkä teinkin, sen tuhoan,
luon ma uuden luomakunnan
uuden itseni iloksi.
"Suljen siitä pois inehmot,
kutsun kestivierahiksi
mahdit maasta, vallat veestä,
itseni ikuiset veljet,
kutsun Kimmon kiukahasta,
Kammon kuolon porstuasta,
voimat vangitut vapautan,
alan uuden aikakauden."
Nyt täytyy eksplikoida: Oi tätä passiivin ja kopulan huumaa! Ja Leinosta klišee, muttei kuitenkaan: kuinka ajatonta.
VastaaPoistaJoo, tuossa on planetaarista suuruutta, maailma ilman ihmistä! Tuossa sen toteuttaa Äijö, yksin-alku, yksin-kuolo, mutta saattaapa avuksi tulla myös ihminen, joka luo itsestään uuden version. On tosiaan ajaton kuva. Vähän toisenlaista Leinoa on Se kuitenkin liikkuu - todella hieno runo sekin, varsinkin kun pudottaa viimeisen säkeistön pois:
VastaaPoistaEn enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!
Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?
Ja lapsi vaikee. Min’ en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:
se kuitenkin liikkuu!
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!
Te tuokaa tänne Lapin tunturi
ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
se senkin alla vielä liikkuvi,
maanjäristykset tuntea te saatte;
se polkekaa, se pistää kantapäähän,
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
kun irti, ihannoiden uutta aikaa,
se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!
Meininki on melko nietzscheläistä, mutta ilman nietzscheä ei ole elämää (vrt. elämä on kovaa mutta ilman kovaa ei ole elämää).