Lihamylly

Syksyisiin Kainuun reissuihin kuuluvat tavalla tai toisella hirvet. Joinakin vuosina olen osallistunut hirvenmetsästykseen, mutta tällä kertaa ajotehtäviä hoiti koira, joten en lähtenyt metsään - lisäksi loukkasin selkäni eikä minusta olisi ollut matkaan. Sen sijaan paloittelin ensimmäisessä jahdissa saaliiksi tullutta paistia ja valmistin siitä pataa. En tiedä herkullisempaa lihaa kuin hyvin valurautapadassa haudutettu hirvi, olipa kyse vasasta tai aikuisesta. Kun lihan maustaa sopivasti karkealla suolalla, pippureilla, sipulilla, valkosipulilla, timjamilla ja laakerinlehdillä ja ruskistaa aluksi voissa, on makuelämys unohtumaton. Toki pataan kuuluvat myös porkkanat ja lihaa mureuttava omena - itse lisään joskus myös punajuurta ja palsternakkaa.

En suoraan sanoen kaipaa muunlaista punaista lihaa - naudan ja sian syöminen hirven jälkeen tuntuu typerältä niin eettisesti kuin esteettisesti, sen aistii jokaisella suutuntumalla.* Hirven liha ei ole teollista valmistetta, jota löytyy kylmäaltaasta. Jokaisen käsiteltävän ruhonosan ja lihakimpaleen taustalla on tarina eläimestä, joka saatiin saaliiksi ja yhdessä valmistettiin ateriaksi. Ja yleensä nämä palat ovat harvinaisia ja kallisarvoisia lahjoja, joita sukulainen saa kotiin vietäväksi Kainuussa vieraillessaan.

Tänä vuonna osallistuin myös lihan alkukäsittelyyn. Leikkasin kalvoja ja jänteitä, erottelin lihaa luista, ja arvioimme mitkä palat jauhamme myllyssä ja mistä osista tulee paistia tai pataa ja mitkä jäävät keittolihoiksi. Tällaiset hetket ovat minulle kohottavia. Marjojen ja sienten poiminta, niiden siivoaminen ja säilöminen, samoin kuin kalan ja lihan käsittely ovat minulle omassa arkaaisuudessaan pyhiä toimituksia, joita odotan. Puoli päivää marjoja, sieniä tai lihaa ruoaksi valmistaen eivät mene koskaan hukkaan.

Eränkäynnistä ja saaliin käsittelystä saamani mielihyvän täytyy olla primitiivistä laatua, sillä se kumoaa kaikki eettiset kysymykset tappamisen oikeutuksesta. En suoraan sanoen tunne muuta kuin iloa ja kunnioitusta saadassani leikata hyvällä ja tarkoituksenmukaisella työvälineellä lihaa talven varoiksi. Tiedän, että eläin, joka on saatu saaliiksi, on elänyt hyvän elämän metsissä ja pelloilla. Kun luoti on iskeytynyt lapaan, keuhkoon tai selkärankaan, eläin on mennyt shokkiin, ja pian armonlaukaus on lopettanut sen tietoisuuden. Toki tunnen myös tarinat, joissa haavoittunut eläin on katsonut metsästäjää anovasti silmiin, ja tuo katse on lopettanut koko metsästysharrastuksen. Näin kävi sedälleni, joka antoi armonlaukauksen liian kaukaa ammutulle, haavoittuneelle hirvelle.

Mikään ei ole hirvittävämpää kuin ihmisen luodista haavoittunut eläin metsässä. Metsästäjän on osattava arvioida monia asioita ennen kuin painaa liipasinta, ja eettisen harkinnan ja päätöksenteon on oltava näpeissä ja silmissä. Ensinnäkin on päätettävä, kuuluuko saalis kiintiöön, onko ampumaetäisyys sopiva, mihin kohtaan tähdätä, että laukaus on tappava ja aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ja onpa otettava huomioon sekin, että saalis jää omalle alueelle eikä nilkuta toisten maille - nämä kaikki asiat pitää päättää nopeasti ja usein hankalissa olosuhteissa. Päätöksestä riippuu paitsi eläimen kohtalo myös metsästäjän asema omassa yhteisössään, etenkin se, miten häneen luotetaan.

Vaikka en itse aktiivisesti metsästä vaan kuulun pikemminkin apujoukkoihin, voin sanoa, että metsästys on hieno harrastus. Se tuo jännitystä ja hurmaa ja itse luonnosta huumaantumista samaan tapaan kuin muutkin eräharrastukset, joista itselleni kalastus on tutuin. Kaadetun saaliin jälkityöstössä unohtuvat puheet lihansyönnin haitallisuudesta ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämisestä. Jokainen tarkoin harkittu, kiintiöiden mukaan kaadettu hirvi tarkoittaa parhaassa tapauksessa sitä, että kaatajan ei tarvitse ostaa kaupasta ainuttakaan pakettia lihaa talven ja tulevan kevään ja kesän aikana, mikäli tahtoo ajatella eettisesti. Käsissä on vähärasvaista, maukasta luomu- tai pikemminkin luonnonlihaa. Lisäksi metsästys on voimakkaan yhteisöllinen tapahtuma, joka herättelee ruumiillista ja henkistä yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä osaamisesta, ja saapa se kaupunkilaisessakin aikaan tuntoja, joiden ei tiennyt edes olevan olemassa.

Minusta on hienoa unohtaa tietokone ja tarttua veitseen, tuntea tuoreen lihan ja maksan tuoksu, lihan kiinteys, ja painaa suikaleita myllyyn ja siirtää lihan jalostuneempi muoto kylmään odottamaan oikeaa hetkeä. Ja sitten aikanaan valmistaa perunat, sienikastike ja puolukkasurvos ja nostaa uunista liedelle hyvin hautunut palapaisti tai pannulta pihvit pöytään.


*Pidän hirven makua parempana kuin metsäkanalintujen. Teerten ja metsojen, pyiden ja riekkojen ampumista en oikeastaan edes kannata. Linnut ovat kauneimmillaan istuessaan syksyisissä tai talvisissa puissa tai kulkiessaan vapaina varvukoissa ja rakennellessaan lumeen yöpymiskieppejään. Linnuista ei nykyisillä kannoilla ole mitään haittaa eivätkä ne aiheuta vaaratilanteita ihmiselle - hirvieläimet aiheuttavat kuolonkolareita, vaikka kulkijan alla olisi saastuttamaton Tesla. Vain polkupyörällä tai jalan liikuttaessa vaarat ovat olemattomia. Pääkaupunkiseudulla, esimerkiksi Vantaalla, on huomattava mahdollisuus törmätä hirvieläimeen. Ajakaapa jotain peltoreittiä pyörällä tai katselkaapa auton ikkunasta tarkkaan peltomaisemia. Lähes joka reissulla silmä tavoittaa syönnöksellään olevan peuran tai kauriin ja niitä auton eteen loikkiviakin löytyy. No, ymmärrän kyllä myös sen että jotkut syövät lehmää ja sikaa, sillä on pitkät perinteet. Syön itsekin silloin tällöin, vaikka aika vähän. Harvalla kuitenkin on mahdollisuus ampua tai muutoin metsästää riistaa, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla. Siihen tarvitaan suhteita ja varallisuutta. Pohjoisemmassa metsästysseuraan kuuluminen ei ole niin elitististä puuhaa.