lauantai 6. lokakuuta 2018

Hautausmaalla



Tytöt menivät tänään uimahalliin Mäkelänrinteeseen. Minä en mennyt, kävin ostamassa Tokmannilta tarvikkeita, koska ajan huomenna Keski-Suomeen ja pistän mökin talviteloille. Jäi aikaa, joten suuntasin Vantaan Pyhän Laurin kirkolle ja kävelin hautausmaalla. Ihmiset kunnostivat hautoja, laittoivat kanervia ja havuja. Oli hyvä ja rauhallinen hetki. Kuljin hiljalleen ympäriinsä ja katselin ensin kirkon seinän kiviä ja sitten hautojen kiviä. En ollut ennen huomannut sellaista yksityiskohtaa, että hautojen päälle liitetään avoimia pronssikirjoja. Niissä on niiden sukulaisten nimet ja syntymä- ja kuolintiedot, jotka eivät ole hautakiveen mahtuneet. Pieni, avoin kirja, vähän kuin muistikirja, ottaisin mieluummin sellaisen kuin kaiverruksen paateen. Tuntui hyvältä ajatella, että minullakin on tuollainen kivi tai avattu sivu joskus. Luultavasti päädyn kiveen vaimon kanssa, ja lapset tai heidän puolisonsa saavat kirjasen. Ajattelin, miten mukavaa on, että sitten joku kulkee hautausmaalla ja näkee sattumalta meidän perheemme kiven. Tyttären luokanvalvoja kuoli viime lauantaina. Nuori ihminen, minua varmasti kymmenen viisitoista vuotta nuorempi. Vielä edellisenä päivänä kollegat olivat käyneet tervehtimässä, ja hän oli ollut pirteä ja reipas. Aamulla tätä nuorta naista ei ollut. Hän oli saanut tuliaisiksi valvomansa ysiluokan tuoreen kuvan ja oli ollut kiitollinen siitä, että oli saanut niin hyviä oppilaita. Mietin, miten suuri merkitys tällä kuvalla saattoi olla kuolevalle naiselle, sillä ymmärtääkseni hän oli yksineläjä. Ehkä luokkakuva oli yksi niistä asioista, joihin hän tarttui viimeisillä hetkillään. Hän ei seissyt luokkansa rinnalla, koska oli sairaalassa syöpään kuolemaisillaan, ja ehkä hän silti näki itsensä nuorten joukossa, katsomassa eteenpäin kameraan, tai hän näki niin kuin valokuvaa katsotaan, tyttäreni kasvot tai jonkun muun nuoren elämää täynnä olevat kasvot.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti