keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Eräs tunnelma eli hyvesignaloinnin aiheuttamasta ristiriidasta



Sade asfaltille kertyneessä lätäkössä, rastaan jalat kipittävät pensaaseen. En havaitse näissä mitään dissonanssia, sillä ne eivät ole tietoisia tai tiedottomia toimia vaan tapahtumia, joskin linnun toiminta on vaistomaista tai siis lajityypillistä. Omassa päässäni kyllä on dissonansseja, useimmiten eri lajisia, eri mittakaavoissa ja monesti myös yli tarpeen (ja hilseen). Olen miettinyt koko aamupäivän rehellisyyttä ja miten sitä ilmaistaan, kuten voiko ihminen ilmaista väitelausein omaa rehellisyyttään tai ihmisystävällisyyttään ja millaisen maun se jättää. Voiko todella? Kirjallisuudessa tällaista kertojaa, joka signaloi omaa hyvyyttään, on syytä epäillä epäluotettavaksi. Joskus jopa kirjallisen esityksen sisällä muut hahmot tunnistavat tämän epäluotettavuuden tai -rehellisyyden, joskus asia ilmenee epäsuoremmin asetelmasta. Tämä on yksi tämänaamuisen dissonanssini syistä ja mietiskelyni kohteista (muihin en tässä mene), sillä en voinut olla täysin varma, voiko olla esimerkiksi niinkin että minun eli vastaanottajan aistima lievä haiskahdus johtuu siitä, että olen itse pieraissut (aivoissani) hetkellisen ja harmittoman tajunnan- tai arviointikyvynmenetykseni aikana ja heijastanut tämän kokemuksen toiseen (pidän tätä mahdollisuutta aina varteenotettavana vaihtoehtona).

Kun katson mustarastasta, joka heittelee nokallaan kariketta ympäriinsä ja etsii matoa, tiedän sen toiminnan suoraksi ja rehelliseksi ja itsessään oikeutetuksi, jopa niin ettei tällaisia määreitä tarvitse käyttää, riittää kun katsoo ja ihailee. Toivoisin tietenkin myös ihmisten kohdalla tällaista, mutta meillä on tämä tajunta. Kun siis esimerkiksi luen jostakin julkisen tekstin, jossa ihminen kertoo omasta hyvyydestään ja siitä, että asettaa päätöksillään ja käytöksellään yleensä muut itsensä edelle (näitä löytyy nykyisin ehkä enemmän kuin aiemmin, koska niitä kertovat sekä diktaattorit että itsensä hyviksi tuntevat vähäisemmän vaikutusvallan yksilöt), jopa niin että toiset hyötyvät tämän ihmisen kieltäytyvästä vaatimattomuudesta, minussa herää vakavia epäilyjä moniakin asioita kohtaan. Alan pohdiskella lievän tai vakavamman itsepetoksen mahdollisuutta, ja myönnettäköön että tunnen myös välittömästi syyllisyyttä siitä, että koen ristiriitaa ja epäilen toisen vilpittömyyttä (näin ei tietenkään tapahdu diktaattorin kohdalla, koska hänen valtansa on ehdotonta itsevaltaa, kunnes hänet kumotaan). Puhtaiden tunteiden kohdalla kaikki on helpompaa: kun näen toisen itkevän, tajuan, että hän suree, ja voin tuntea empatiaa, ja kenties itkeä hänen kanssaan tai ainakin myötätuntoisesti lohduttaa; ja kun näen toisen iloitsevan ja ilmaisevan sitä naurulla, voin yleensä (ellei tähän sisälly jotain täysin sopimatonta ja muita loukkaavaa) yhtyä iloon.

Joka tapauksessa miltei heti mietin, että ehkä vain itse olen paha ihminen, jolle ei ole tyypillistä (ei tule mieleenkään) kehua itseään (paitsi joskus omassa mielessään, jonkin onnistumisen jälkeen) ja sanoa, että yleisesti ottaen asetan valinnoissani toiset itseni sijalle (en koe peilaavaa empatiaa, koska itse en pystyisi rehellisesti sanoen tuollaiseen avomieliseen itsekehuun, kun tutkistelen julkisesti omia valintojani ja motiivejani). Mutta samassa ajattelen: Voihan olla, että on todella niin hyviä ihmisiä, että heillä on pokkaa kutsua itseään altruistisiksi. Miksi sana muuten olisi keksitty, toisia vartenko, ihailun sanaksi? Oli miten oli, minulle tällainen itseään ja oman ominaislaatunsa hyvyyttä avoimin väitelausein ilmaiseva altruismi on outo ilmiö. En ole tottunut sellaiseen paitsi ehkä muutenkin pötypuheita suoltavien kohdalla (siitäkö negatiivinen kognitiivinen kehystykseni ja dissonanssin aihe kohdassa, jossa pitäisi tuntea iloa toisen vilpittömän hyvyyden edessä).

Parhaat ihmiset, jotka olen tähän asti kohdannut, eivät ole pitäneet melua omasta hyvyydestään. He ovat olleet vanhanaikaisen vaatimattomia ja asettaneet toimissaan muiden hyvinvoinnin oman aikansa, itsetoteutuksensa ja muun sellaisen edelle. Mitä tämä tarkoittaa nykyaikana? Varmasti samaa kuin aina ennenkin: On ihmisiä, joilla on antamisen identiteetti ja sen mukainen kohtalo, ja on ihmisiä, joilla ei ole tällaista identiteettiä eikä sitä myöten varsinaisesti myöskään tällaista kohtaloa paitsi ehkä siten, että he viestivät itsestään erilaisia yleisiä hyvinä pidettyjä asioita omana olintilanaan (toisin sanoen kirjoittavat tällaista hyvyyden julkista omakuvaa).

Pyörittelinpä miten hyvänsä, en pääse tästä dissonanssista eroon (paitsi että sanoittaminen helpottaa hieman). Se herättää minussa ilmiselvää halua moitteisiin. Ollessani oikein jyrkällä kannalla tekee mieleni sanoa, että mikäli ihminen kuvittelee itsensä kovin altruistiseksi, hänen kannattaisi tutkia itseään lisää tai uudesta kulmasta (aina se ei välttämättä johda mihinkään, ei varsinkaan silloin jos kyseessä on taipumus hyveellisyydellä ratsastavaan itsepetokseen). Ollessani hövelillä tuulella (eli silloin kun en tahdo kokea emotionaalista ja kognitiivista eli eettistä dissonanssia) ajattelen tai vain puuskahdan mielessäni, ääh olkoon, mitä asia minulle kuuluu, me kaikki olemme jollakin tapaa omavanhurskaita, riittää että tunnen itseni ja kehitän itseäni, sillä minä en ole hyvä ja altruistinen ihminen enkä myöskään tunne sympatiaa, kateutta tai muitakaan tunteita, paitsi lievää ärtymystä, niitä kohtaan jotka kuvittelevat sellaisia olevansa.

Ajattelen myös: pidän enemmän ihmisistä, jotka myöntävät virheensä (mutta eivät poseeraa niillä hyötymistarkoituksessa), koska heissä on ainakin jotain lähtökohtaisesti rehellistä.

Yksi johtopäätös tai ajatelma hyvesignaloinnista. Koska julkista hyvesignalointia harjoittava ihminen ei tunnu kykenevän itsekriittisyyteen, muut joutuvat tekemään työn hänen puolestaan ja usein myös ilmaisevat epäilynsä. Näin normaalisti yksityiseksi ajatellusta ja itsesäädellystä prosessista tulee julkinen. Siksi hyvesignaloijan ei kannata pahastua, jos hän saa myös negatiivista ja kriittistä palautetta. On selvää, että jos ihminen ei käsittele itse asiaa, joku sen käsittelee. Tämä ei merkitse välttämättä pahuutta tai ilkeyttä tai sitä, että toiset ovat välinpitämättömiä eivätkä tee hyviä tekoja.






3 kommenttia:

  1. Tää on tärkeää.

    "He ovat olleet vanhanaikaisen vaatimattomia ja asettaneet toimissaan muiden hyvinvoinnin oman aikansa, itsetoteutuksensa ja muun sellaisen edelle. Mitä tämä tarkoittaa nykyaikana? Varmasti samaa kuin aina ennenkin: On ihmisiä, joilla on antamisen identiteetti ja sen mukainen kohtalo, ja on ihmisiä, joilla ei ole tällaista identiteettiä eikä sitä myöten varsinaisesti myöskään tällaista kohtaloa paitsi ehkä siten, että he heijastavat erilaisia hyvinä pidettyjä asioita omana olintilanaan."

    tuota viimeistä asiaa en täysin ymmärrä, koska aivot kohmeessa tai vaan niin juntti, että mitä tarkoitat heijastamisella. Mutta muuten ei mennyt ohi, vaan maaliin, tuo antamisen identiteetti jne. Rupesin itse miettimään työkseen auttavia ihmisiä, siis sellaisia, jotka tekevät työtä joka tehdään absoluuttisesti muiden hyväksi, ja miten siinäkin on eroja, on ihmisiä, jotka tekevät työtään esim. terveydenhoitoalalla "altruistisemmin" kuin toiset (muistan takavuosilta kollegan joka erittäin antaumuksellisesti teki töitä ihmisten hyväksi, oli todella lempeä ihminen ja ikään kuin pyhimys ilman mitään uskonnollista signaalia, jäi aina ylitöihin ilman tarvetta, ei pitänyt koskaan taukoja ym. ja kun työskentelin hänen kanssaan, tulin siihen tulokseen että kyse oli todella tässä ihmisessä olevasta hyvyydestä, kutsumuksesta ja epäitsekkyydestä TAI (tai ja) jonkinlaisesta marttyyriydestä ehkä myös, sillä oli yksityiselämässään hyvin onneton ja vähällä elävä) siis sen lisäksi että on olosuhteita, jotka vaikuttavat jokaisen käytökseen niin että ihmisessä oleva hyvä tulee tai ei tule esiin. Usein tuntuu että jos yleisesti ajatellaan, ns. auttamisammateista että no se on vaan työtä ja tavallaan tällä tavalla sysätään eettisyys tai hyvyys sen ulkopuolelle, mutta ammatinharjoittajien sisällä kuitenkin näkyy että eri ihmiset tekevät töitään aivan eri tavoin eikä kaikkea voi selittää olosuhteilla, vaan on olemassa ja nimenomaan näissä ammateissa, jos jossain, on oleellista ja näkyväksi tulee asioita kuten ihmisen hyvyys, pahuuskin, ja niiden rajat. Hannu Lauerman juttuja pahuudesta on tullut joskus vastaan ja olen jotenkin ajatellut että hyvyys toimisi samalla tavalla, jokaisessa asuen mutta ilmitulo on monen asian summa.

    Eläimistä ja ihmisistä tuli mieleen, että eläinten tajunnattomuus on minusta lähinnä pelottavaa. Yksi ihminen sanoi minulle, että ihmisessä joka ei lähtökohtaisesti pidä eläimistä, on oltava jotakin vikaa tai psykopaattista, hah, minä en ainakaan ole psykopaatti vaikka pelkään ja en pidä vieraista eläimistä. Luultavasti pelkään niitä juuri siksi, ettei niillä ole ns. tajuntaa ja ovat siksi arvaamattomampia, tai oikeastaan vain eri tavalla arvaamattomia, kuin ihmiset; samalla tavalla kavahdan esim. steissillä parveilevia narkkeja, vaikka en todellakaan pidä huumeidenkäyttäjiä muuten vähempiarvoisina tai mitään, mutta heidän arvaamattomuutensa tekee heistä pelottavia ja kyllä, hetkellisesti pahuuden ilmentymiä, vaikkeivät ihmisinä sellaisia olekaan.

    Nyt lähdin luistelemaan sivuraiteille, ja pahoittelen muutenkin tätä oksennusta, luultavasti en kykene keskustelemaan yhtä korkealla tasolla kuin tekstisi mutta nämä olivat tärkeitä ajatuksia itselleni, joita tärkeä ja hyvä kirjoituksesi herätti.

    Niin ja vielä, hyvyys ja hyvät teot edellyttävät etäisyyksien säätelyä, tai sitten sitä että ne on säädelty ulkopuolelta, sen tähdenhän jokaisessa hoitajakoulutuksessakin (toivottavasti) terotetaan empatian ja sympatian erot, ja niiden erottamisen merkitys.

    VastaaPoista
  2. MM,

    korjasin vähän tuota kohtaa minkä mainitsit - on varmaan ymmärrettävämpi nyt.

    On totta, että ihminen voi olla niin atruistinen että vetää itsensä loppuun. Sellainen ei ole järkevää. Myös marttyyrimäinen altruismi on "rasittavaa" - monella tapaa - ja se muistuttaa hieman hyvesignaloijan altruismia, vaikka jälkimmäinen on julkisesti narsistisempi ja oman hyvyyden signalointi on sellaiselle ihmiselle jonkinlainen projekti (somessa usein). Minusta vaan on erittäin epäilyttävää, jos joku nimittää ja nimeltä määrittää itsensä altruistiseksi - kyllä asia varmasti tulee ilmi teoista.

    Nuo sinun pohdinnat ovat oikein hyviä eivätkä mitenkään millään alemmalla tasolla.

    Eläinten tietoisuus on jännä. Luulen, että niillä on sellainen, ja jotkut eläimet (hyvin monet itse asiassa) tajuavat vaikka mitä ja paljon enemmän aistienvaraisesti kuin ihmiset. Jotkut ihmisten kanssa olleet eläimet osaavat asiaa myös viestiä - ja ihminen joka on eläinten kanssa paljon, näkee myös miten ne viestivät keskenään - en usko, että lajien välillä on täysin ylittämätön kuilu vaikka erojakin on.

    Narkkarit ovat pelottavia juuri ennakoimattomuutensa vuoksi - kemikaalit sekoittaa kenen hyvänsä aivot. Ei kyse ole ihmisroskasta jota pitäisi arvottomuutensa vuoksi halveksua ja karttaa, vaan siitä, että arvaamaton huumausaineiden käyttäjä voi tehdä tekoja, joita ei selvinpäin tehtäisi - tulee neulasta, teräesineestä tai nyrkistä tai jalasta. Ei kovin kaukaa haettua, jos on ollut kamoissa tai niiden puutteessa olevien kanssa tekemisissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä vähän: itse en ole mitenkään loputtoman altruistinen vaan yritän vastuuttaa muutkin mikäli mahdollista. Muuten sitä väsyy ja palaa loppuun, varsinkin jos on sellainen että tahtoo hommien järkkääntyvän. Olen myös huomannut, että kun multa palaa pinna, muutun suorasukaiseksi ja vittumaiseksi tavalla, joka ei ole enää ollenkaan altruistinen ja mukava. Tosin sitten lepyn nopeasti. No joo, meni sivupoluille tämäkin. Hoitoalalla työskentelevillä täytyy olla niinsanotusti lehmän hermot. Nostan hattua!

      Poista