keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kirjamessusaalis



Lyhyesti. Tuli käytyä kirjamessuilla viime perjantaina, ja mukaan lähti kaksi teosta. Ensin hankittu oli Saapasnahka-torni eli Aleksis Kiven elämänkertomus. Sain pyydettyä Teemu Keskisarjalta nimmarinkin esilehdelle. Erittäin elävää historiantutkimusta mitä nyt muutaman kymmenen sivua olen lukenut. Luulenpa, että tästä on minulle paljon iloa kuluvan ja tulevan vuoden aikana, kun kirjoitan päiväkirjaromaania samasta aihepiiristä. Toinen kirjamessuteos oli Jaakko Yli-Juonikkaan Yö on viisain, johon siihenkin sain nimmarin ja omistuksen. Olin lukenut kirjan jo etukäteen rivi riviltä, kun toimin kokoelman ateljeelukijana. Vahva suositus Jaakon novelleista ja seuraavan romaanin aloitusluvusta, joka löytyy samasta teoksesta, kunhan vähän maltatte käännellä. Paljon olisi ollut mielenkiintoisia teoksia myytävänä ja palaan niihin varmasti tuonnempana, mutta nyt näin. En suoraan sanoen viihdy messuilla, hallin väenpaljoudessa - väenpaljous kadulla on toinen asia. Se erittäin hyvä puoli messuissa on, että näkee nopeasti kattauksen siitä, mitä juuri nyt on tekeillä ja saa myös edulliseen hintaan luettavaa. Joka tapauksessa tänäkin vuonna oli mukava tavata muutamaa ihmistä, käydä lounaalla ja lähteä kotiin.



maanantai 29. lokakuuta 2018

Vastuu velvoittaa




Ajattelin järjestää sellaisen kampanjan, että kerron kuukauden ajan joka päivä, miksi minua pitää kutsua vastuulliseksi ajattelijaksi ja viestijäksi ja miksi joitakin muita pitää nimittää valeajattelijoiksi ja vaarallisiksi haittaeläimiksi. Mitäpä tuumitte tällaisesta - eikö kuulostakin vastuullista ja reilulta?



perjantai 26. lokakuuta 2018

Häkki




Jos pääni ympärillä on häkki niin millainen

ehkä pääni ympärillä tosiaan on häkki

niin myönnettävä se on

pääni ympärillä on häkki mutta millainen

miten hyvänsä tätä ilmaisen sanon häkki ja kysyn

millainen oi kertokaa  en näe

tämä näkymättömyys   voin vain todeta

tämä yksittäistapaus

mutta silti kaava on ja pysyy

joku on irrottanut pääni

pääni on pelkkä katiska










torstai 25. lokakuuta 2018

Unelmia




Minä en unelmoi uudesta identiteetistä tai janoa jotain toista olemista, joka korjaisi kaiken lujaksi ja autenttiseksi. En kaipaa ryhtiliikettä tai uusia taitoja tai sitä, että täyttäisin jonkun ryhmän odotukset. Unelmoin siitä, että saisin loppuelämäni aikana (kirjoitettua) itsestäni ulos kaiken sen, mitä minussa jo on, tapahtumina, kohtaamisina, persoonallisuutena; tiedän, että minussa on työkalu, työväline omaan itseeni ja aikoihin joita elämme ja sitä tahtoisin käyttää. Onko tämä itsekkyyttä? Jos onkin, se riittäisi tähän elämään. En tahtoisi epäonnistua tässä enkä tarkoita epäonnistumisella mitään ulkoista, vaikka paljon on siitäkin kiinni.



keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Muutamia tapoja lähestyä historiaa





Toiset ottavat tehtäväkseen Suomen kolonialistisen historian paljastamisen - siis nämä historioitsijat ilman rajoja -tyyppiset heränneet, joiden logiikassa on kokonaiskuvassa hieman, hmmm. tarkentamista. Vähemmistönäkökulma - tarkoitan esimerkiksi suomalaisten ja Suomen suhtautumista saamelaisiin - heillä on hyvä ja toki se, että jokainen paikka maailmassa on tavalla tai toisella kytköksissä muihin paikkoihin eri mekanismein. Sitten ovat Teemu Keskisarjan tyyppiset tekijät, jotka ovat oman tiensä kulkijoita ja joita myös - kiinnostavaa kyllä - huolettaa työnsä ohessa Suomi ja suomen kielen tulevaisuus; heillä on siihen historiallinen näkökulma. Kummankin suuntauksen kohdalla kannattaa kysyä: Mitä näiden ihmisten henkilöimä historiankirjoitus edustaa ja edistää?

Minusta kaikenlaista tutkimusta tarvitaan. Tutkimus, varsinkaan historiantutkimus, ei voi olla pelkästään kansallista, koska maailma on jatkuvassa liikkeessä ja vuorovaikutuksessa. Sen sijaan tendenssimäiset lähtökohdat arvelluttavat - varsinkin, jos niitä ei ole pedattu riittävän historiallisesti tai jos unohdetaan keskeiset historialliset faktat. Mieleen hiipii epäilyksen piru: Etteivät ne itsekin olisi kolonialisoimassa typistävillä ja "ylirajaisilla" ajatuksillaan näkökulmaa ja lopputulosta ja tekemässä pikemminkin jonkinlaista politiikkaa, vieläpä haitallista politiikkaa kuin varsinaista historian kuvausta.

Historian mahdollisimman totuudenmukainen kirjoittaminen, ideoiden, kokemusten ja tapahtumien kulkua selittävä tutkimus on kaiken lähtökohta. Historian kirjoittaminen poliittisista lähtökohdista - no, se on vain väistämätöntä. Mutta joskus näitä painopisteitä kuitenkin miettii. Kuten aiemmin totesin, suomalaisten osuus maailman väestöstä on se 0,75 promillea. Olemme kansana melkoisen pieni, voisi sanoa jopa "vähemmistö" ja olemme olleet historiassamme niin Ruotsin kuin Venäjän ja nyt laajemmin Euroopan ja globalismin vaikutus- ja jännitepiirissä, joskin olemme päässeet asemaan, jonka voisi sanoa olevan etuoikeutettujen partikkeleiden asema maailman verenkierrossa.

Sanoisin, että olemme olleet osa maailmaa, myös sen kolonialistisia juonteita, mutta yhtä lailla historiamme on ollut suurempien voimakentissä selviytymistä ja luovimista. Miten muuten voisikaan olla, koska olemme pieni kansa.

Voi olla aivan realistista kysyä Keskisarjan tapaan, että mitenköhän on esimerkiksi 300 vuoden päästä - tutkitaanko jossakin yliopistossa suomea ja suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureita ja millaisista näkökulmista ja millä kielillä? Onko meidät esimerkiksi uuskolonialisoitu ja millaisin asetuksin?

Millaisia siirtokuntia Suomeen syntyy ja millaisista emämaista? Millaista taloudellista ja etnistä kolonisaatiota, millaista kielellistä - nämä esimerkiksi EU:n ohjaamina ja velvoittamina?

Ja vastavuoroisesti: miten me toteutamme tätä niin kutsuttua kolonisaatiota - onko meitä siinä määrin olemassa, että näin tapahtuu tulevaisuudessakin?

Nythän globalisaation ja vapaiden markkinoiden kiihdyttäessä vauhtiaan ja näyttäessä mahtiaan me olemme kolonialististen mekanismien hyödyntäjiä esimerkiksi kuluttajina kuin myös me tulemme erilaisten asioiden, aatteiden ja toimijoiden kolonialisoimiksi.

Voidaan tietenkin kysyä, miten joustava käsite kolonialismi on ja kuinka laajasti sitä on mielekästä käyttää, jotta se vielä tarkoittaa jotain.






Palsa eli veistoksen poistettava palanen





Juhlaillan tunnelma

taatto tarkastaa rivistöt

kaikki kalpeina ja jäykin niskoin

pukki hankaa viikatetta kämmenpohjaansa

roiskaisee verta kuuseen

sytyttää kynttilät

ja itse juhlapuun     Oi katso

odotimme lahjaa

mutta talon valaisee

sinisen keinonutun rätinä

kuoleman luokkahuone

keltaiset kallot

jäykillä hartioilla





Poistin tämän runon ensi syksynä ilmestyvästä runokokoelmastani tai oikeammin runoelmasta Hämärä ei tanssi enää - en löydä sille paikkaa kokonaisuudessa. Runo on ekfrasis Kalervo Palsan maalauksesta vuodelta 1970. Kyllä sinne silti jää ainakin yksi Palsa ja muutama Francis Bacon. Kustantaja on sama kuin ennenkin: Otava.


maanantai 22. lokakuuta 2018

Lihamylly



Syksyisiin Kainuun reissuihin kuuluvat tavalla tai toisella hirvet. Joinakin vuosina olen osallistunut hirvenmetsästykseen, mutta tällä kertaa ajotehtäviä hoiti koira, joten en lähtenyt metsään - lisäksi loukkasin selkäni eikä minusta olisi ollut matkaan. Sen sijaan paloittelin ensimmäisessä jahdissa saaliiksi tullutta paistia ja valmistin siitä pataa. En tiedä herkullisempaa lihaa kuin hyvin valurautapadassa haudutettu hirvi, olipa kyse vasasta tai aikuisesta. Kun lihan maustaa sopivasti karkealla suolalla, pippureilla, sipulilla, valkosipulilla, timjamilla ja laakerinlehdillä ja ruskistaa aluksi voissa, on makuelämys unohtumaton. Toki pataan kuuluvat myös porkkanat ja lihaa mureuttava omena - itse lisään joskus myös punajuurta ja palsternakkaa.

En suoraan sanoen kaipaa muunlaista punaista lihaa - naudan ja sian syöminen hirven jälkeen tuntuu typerältä niin eettisesti kuin esteettisesti, sen aistii jokaisella suutuntumalla.* Hirven liha ei ole teollista valmistetta, jota löytyy kylmäaltaasta. Jokaisen käsiteltävän ruhonosan ja lihakimpaleen taustalla on tarina eläimestä, joka saatiin saaliiksi ja yhdessä valmistettiin ateriaksi. Ja yleensä nämä palat ovat harvinaisia ja kallisarvoisia lahjoja, joita sukulainen saa kotiin vietäväksi Kainuussa vieraillessaan.

Tänä vuonna osallistuin myös lihan alkukäsittelyyn. Leikkasin kalvoja ja jänteitä, erottelin lihaa luista, ja arvioimme mitkä palat jauhamme myllyssä ja mistä osista tulee paistia tai pataa ja mitkä jäävät keittolihoiksi. Tällaiset hetket ovat minulle kohottavia. Marjojen ja sienten poiminta, niiden siivoaminen ja säilöminen, samoin kuin kalan ja lihan käsittely ovat minulle omassa arkaaisuudessaan pyhiä toimituksia, joita odotan. Puoli päivää marjoja, sieniä tai lihaa ruoaksi valmistaen eivät mene koskaan hukkaan.

Eränkäynnistä ja saaliin käsittelystä saamani mielihyvän täytyy olla primitiivistä laatua, sillä se kumoaa kaikki eettiset kysymykset tappamisen oikeutuksesta. En suoraan sanoen tunne muuta kuin iloa ja kunnioitusta saadassani leikata hyvällä ja tarkoituksenmukaisella työvälineellä lihaa talven varoiksi. Tiedän, että eläin, joka on saatu saaliiksi, on elänyt hyvän elämän metsissä ja pelloilla. Kun luoti on iskeytynyt lapaan, keuhkoon tai selkärankaan, eläin on mennyt shokkiin, ja pian armonlaukaus on lopettanut sen tietoisuuden. Toki tunnen myös tarinat, joissa haavoittunut eläin on katsonut metsästäjää anovasti silmiin, ja tuo katse on lopettanut koko metsästysharrastuksen. Näin kävi sedälleni, joka antoi armonlaukauksen liian kaukaa ammutulle, haavoittuneelle hirvelle.

Mikään ei ole hirvittävämpää kuin ihmisen luodista haavoittunut eläin metsässä. Metsästäjän on osattava arvioida monia asioita ennen kuin painaa liipasinta, ja eettisen harkinnan ja päätöksenteon on oltava näpeissä ja silmissä. Ensinnäkin on päätettävä, kuuluuko saalis kiintiöön, onko ampumaetäisyys sopiva, mihin kohtaan tähdätä, että laukaus on tappava ja aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ja onpa otettava huomioon sekin, että saalis jää omalle alueelle eikä nilkuta toisten maille - nämä kaikki asiat pitää päättää nopeasti ja usein hankalissa olosuhteissa. Päätöksestä riippuu paitsi eläimen kohtalo myös metsästäjän asema omassa yhteisössään, etenkin se, miten häneen luotetaan.

Vaikka en itse aktiivisesti metsästä vaan kuulun pikemminkin apujoukkoihin, voin sanoa, että metsästys on hieno harrastus. Se tuo jännitystä ja hurmaa ja itse luonnosta huumaantumista samaan tapaan kuin muutkin eräharrastukset, joista itselleni kalastus on tutuin. Kaadetun saaliin jälkityöstössä unohtuvat puheet lihansyönnin haitallisuudesta ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämisestä. Jokainen tarkoin harkittu, kiintiöiden mukaan kaadettu hirvi tarkoittaa parhaassa tapauksessa sitä, että kaatajan ei tarvitse ostaa kaupasta ainuttakaan pakettia lihaa talven ja tulevan kevään ja kesän aikana, mikäli tahtoo ajatella eettisesti. Käsissä on vähärasvaista, maukasta luomu- tai pikemminkin luonnonlihaa. Lisäksi metsästys on voimakkaan yhteisöllinen tapahtuma, joka herättelee ruumiillista ja henkistä yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä osaamisesta, ja saapa se kaupunkilaisessakin aikaan tuntoja, joiden ei tiennyt edes olevan olemassa.

Minusta on hienoa unohtaa tietokone ja tarttua veitseen, tuntea tuoreen lihan ja maksan tuoksu, lihan kiinteys, ja painaa suikaleita myllyyn ja siirtää lihan jalostuneempi muoto kylmään odottamaan oikeaa hetkeä. Ja sitten aikanaan valmistaa perunat, sienikastike ja puolukkasurvos ja nostaa uunista liedelle hyvin hautunut palapaisti tai pannulta pihvit pöytään.


*Pidän hirven makua parempana kuin metsäkanalintujen. Teerten ja metsojen, pyiden ja riekkojen ampumista en oikeastaan edes kannata. Linnut ovat kauneimmillaan istuessaan syksyisissä tai talvisissa puissa tai kulkiessaan vapaina varvukoissa ja rakennellessaan lumeen yöpymiskieppejään. Linnuista ei nykyisillä kannoilla ole mitään haittaa eivätkä ne aiheuta vaaratilanteita ihmiselle - hirvieläimet aiheuttavat kuolonkolareita, vaikka kulkijan alla olisi saastuttamaton Tesla. Vain polkupyörällä tai jalan liikuttaessa vaarat ovat olemattomia. Pääkaupunkiseudulla, esimerkiksi Vantaalla, on huomattava mahdollisuus törmätä hirvieläimeen. Ajakaapa jotain peltoreittiä pyörällä tai katselkaapa auton ikkunasta tarkkaan peltomaisemia. Lähes joka reissulla silmä tavoittaa syönnöksellään olevan peuran tai kauriin ja niitä auton eteen loikkiviakin löytyy. No, ymmärrän kyllä myös sen että jotkut syövät lehmää ja sikaa, sillä on pitkät perinteet. Syön itsekin silloin tällöin, vaikka aika vähän. Harvalla kuitenkin on mahdollisuus ampua tai muutoin metsästää riistaa, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla. Siihen tarvitaan suhteita ja varallisuutta. Pohjoisemmassa metsästysseuraan kuuluminen ei ole niin elitististä puuhaa.


lauantai 13. lokakuuta 2018

Huru-ukot höpisee



Katselin tässä illan päätteeksi Douglas Murrayn ja Jordan Petersonin keskustelun. Katsokaapa tekin tämä keskustelu. Minua kiinnostaisi tietää, missä merkityksessä he ovat jonkun mielestä naurettavia ääliöitä. Sen käsityksen nimittäin saa, jos seuraa suomalaisten tiedostavien ihmisten kuittailuja. Minun on vaikea pitää esimerkiksi tätä keskustelua naiivina tai sellaisena, ettei sellaisia pidä lainkaan seurata - asenne, joka välittyy monien ihmisten näsäviisaista kommenteista. En tarkoita, että pitäisi olla fanikaan, ei tietenkään, mutta aivan perustasolla: mikä menee tässä keskustelussa niin pahasti pieleen, ettei sitä kannata lainkaan noteerata. Onko se keskustelun liian yleinen taso vai se, että puolta ei valita niin selvästi vai se, että puoli on sittenkin valittu liian oikealta?





perjantai 12. lokakuuta 2018

Päivän sitaatit


Harvoin olen yhdestä paikasta - etenkään lehdestä - löytänyt näin hienoja sitaatteja ja vieläpä temaattisesti iskevänä ryppäänä. Sitaatit ajallistavat ainakin minun olemiseni.

Kirkon ja kaupungin sivulta 2 A kuitenkin löytyi (hyvä niin, sillä aika paljon on tullut haukuttua tuotakin kirkollis-poliittista julkaisua, vaikka siellä on ihan hyviäkin juttuja).


Eilen

"Se Jumala, joka antaa meidän elää maailmassa ilman Jumala-nimistä työhypoteesia, on se Jumala, jonka edessä me jatkuvasti seisomme. Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa."
Dietrich Bonhoffer, natsien murhaama pappi ja teologi

(DB, yksi lempiajattelijoistani Kierkegaardin ja Nietzschen ohella: hänen ajattelunsa henkilökohtaisuus tekee siitä koskettavaa. Mies yritti salamurhata Hitlerin.)


Tänään

"Vain ateistit tietävät, mitä Jumala ja hänen olemassaolonsa tarkoittaa. Sikäli en ole ateisti."
Tuomas Nevanlinna, filosofi joka liittyi kirkkoon

(Luin Nevanlinnan ajatelman viimeisen lauseen ensin "Siksi en ole ateisti." Se sopisikin paremmin minun suuhuni eikä sisältäisi relativismia, mutta hyvä noinkin.)


Iankaikkisesti

"Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa."
Jeesus neuvoo oppilaitaan Matteuksen evankeliumissa

(Tätä syvällistä neuvoa toivoisin noudatettavan myös ei-uskonnollisissa yhteyksissä; Jeesuksen opetus riisuu ihmisen kaikesta omahyväisestä poseerauksesta.)

Jokaisesta ajatelmasta voisi kirjoittaa oman esseen.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Kiinnostaako?




Ei kiinnosta olla oikeistolainen, sika, ei kiinnosta olla vassari. Ei kiinnosta olla ennustaja, ei kiinnosta olla tietoinen. Ei kiinnosta olla feministi, ei kiinnosta olla fasisti. Ei kiinnosta reflektoida, ei kiinnosta refluksoida. Ei kiinnosta markkinoiden voitto ja ikuinen tappio. Ei kiinnosta vahdata ja valvoa, ei urkkia ja omia. Ei kiinnosta ajatella luokkia, ei kuokkia, ajatella patriarkaattia. Ei kiinnosta pohtia vapautta, ei kiinnosta vallankumouksen narkoosi. Ei kiinnosta jähmettää hierarkioita ja antaa niiden puolesta kaikkeaan. Kiinnostaa nähdä asioiden muuttuvan, kiinnostaa hyvät työt. Kiinnostaa nähdä vihreä ja sininen planeetta, kiinnostaa lintujen ja kalojen asiat. Kiinnostaa puhdas vesi ja turvallinen reitti. Ei kiinnosta joukkoliikkeet, ei kiinnosta spekulatiiviset identiteetit. Ei kiinnosta sorron mekanismit, kiinnostaa sorron mureneminen. Ei kiinnosta ryhmädiagnoosit, kiinnostaa työvälineet ja hyvinvointi. Kiinnostaa olla ihminen, vaikka välillä oksettaa, kiinnostaa että on merkityksiä ja uskoa, kiinnostaa tulevaisuus, muillekin kuin mulle ja sulle, meille.



Koan





On puutarha, jossa viisautta jaetaan, mutta yksin se ei onnistu,

ystävät, katkaistaan riipuvien puutarhojen sähköt.





Ilmastonmuutoksen torjuja nro 1



Yksi kaikkein tehokkaimmista ilmastonmuutoksen torjujista olisi globalisaation haittavaikutusten hillitseminen kansainvälisin sopimuksin. Sopimuksen nimi olisi paikallisuuden vahvistaminen. Se pakottaisi ihmiset tulemaan toimeen mahdollisimman pitkälle omilla seuduillaan ja rakentamaan rauhanomaisia ja toimivia yhteiskuntia. Nämä yhteiskunnat voisivat luonnollisesti olla tekemisissä toistensa kanssa, hoitaa yhteistä planeettaa sopimuksin ja hyvällä yhteistyöllä ja toisiaan tukien. Matkustaakin voisi, mutta se olisi nykyistä paljon rajatumpaa. Välttämättömästä tavaraliikenteestä ja kaupasta huolehdittaisiin, mutta nekin vastuullisesti ja ympäristöä ajatellen. Länsimaat ajaisivat ajas tyhjän kulutusjuhlansa. Kukin maa antaisi populaationsa kasvaa sellaiseksi, että voisi sen itse ruokkia ja työllistää. Tällaisessa mallissa niin vasemmistolla kuin oikeistolla olisi juureva rooli.

Onko tällaisesta rikollista haaveilla? Ehkä ei, jos kyse on yhdestä mitättömästä yksilöstä, mutta ajatukset näyttävät olevan vastoin kaikkea sitä, mitä maailman suurimmat ja voimakkaimmat järjestöt ja toimijat suunnittelevat. Yksikään puolue saati valtio ei voi haaveilla tällaisesta olematta suuri rikollinen ja painostuksen ja vainon kohde. Esimerkiksi maailman federalistit, YK, globalistikommunistit ja rikkaimmat kapitalistit toimivat täysin päinvastaiseen suuntaan - ja samalla puhutaan ilmastonmuutoksen kauhusta! Eihän tälle touhulle voi kuin nauraa.






maanantai 8. lokakuuta 2018

Synkkä ja toiveikas ajatelma



Mitä on nykykeskustelu, liian usein? Painostavaa yhteisen tilan ja mahdollisuuksien viemistä... Tietämisen kieltämistä... Poliittisen totuuden eli hokeman toistoa, ryhmätotuutta, identiteettitotuutta, joka sekoittaa itseensä tieteellistä ja henkilökohtaista olematta kumpaakaan. Täydellinen oppi maailmasta, jota ei ole... Sanalla sanoen: ajatteluna ja kommunikaationa aivan hirveä kuralätäkkö, jonka yli tai ohi ei pääse ryvettymättä, sama olipa kyse hyväntahtoisuudesta tai vallanhaluista, suomeksi sanoen hyvin usein melkoista paskanjauhamista, joka ei kestä lähempää tarkastelua... Kahakka yleisenä, kaikkia koskevana poliittisena toimintana...

Miten ihmiset, jotka eivät tule toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ovat eläneet koko elämänsä, joiden kanssa ovat asuneet samassa yhteiskunnassa, joiden työstä ovat hyötyneet suuresti tai ainakin jossain määrin, joiden kanssa yhteistyö on ollut hedelmällistä tai vähintäänkin sellaista, että toisista ei ole ollut sanottavaa haittaa, etua pikemminkin, puolin ja toisin, miten he voivat todella kuvitella maailman sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvoja he eivät käytännössä jaa, joiden kulttuurit ja tapakoodit ovat heille täysin vieraat ja tästä vaikka kuinka kauas yksityiskohtiin? Tai vielä suoremmin: Miksi he haluavat kieltää kanssakansalaisensa ja sen yhteiskunnan, joka on antanut heistä tulla niitä joita he ovat ja olla mukamas kanssakansalaisiaan ja yhteiskuntaansa parempia jossakin kaoottisessa rajattomuudessa...

Niin, tällaisia voi kysyä. Mutta pääasia onkin, että kaikki on ideologista ja kaikki onnistuu helposti ideologian tasolla, nimittäin puheen tasolla eli omaan haaveelliseen ylemmyyteen perustuvan aatteen ja sen ilmentämisen tasolla - sillä samalla suvaitsevaisen ja kieltävän ideologian tasolla, jossa kanssakansalaiset eli ali-ihmiset tuomitaan siitä, että nämä uskaltavat ajatella joissakin yksityiskohdissa hieman toisin kuin nämä paremmat kansalaiset eli itsensä hieman paremmiksi tuntevat...

Esimerkiksi nämä alemmat kansalaiset uskaltavat ajatella sellaista, että olisi hyvä jos olisi turvallista ja että ihmiset ympäri maailman ottaisivat vastuun omista yhteiskunnistaan. Tai että esimerkiksi yhteiskuntien resurssit ovat kaiken järjen mukaan suhteellisen rajalliset. Tämä ei käy suvaitsevaisille, vaikka he harvoin suvaitsevat esittää, miten todella luodaan resursseja ja säilytetään toimivat rakenteet jotka tuottaisivat lisää resursseja k a i k k i e n  tarpeisiin ja kenties yhä lisääntyviin tarpeisiin, koska romahtaneista yhteiskunnista riittää tulijoita yhteiseen pöytään. Sekään ei sovi heille, jos joku sanoo, että toisten auttamiseen käytetty raha voitaisiin käyttää monin verroin tehokkaammin siten, että autettaisiin ihmisiä siellä missä he ovat tai lähialueilla, missä on mahdollista auttaa.

Toki tässä ei pidä yleistää ja niputtaa suvaitsevaisia, koska jotkut heistä keksivät resursseja ja luovat niitä esimerkiksi luomalla työtä ja teknologioita tai tekemällä konkreettista auttamistyötä, eivät vain huuda kaikkien oikeuksista ja vapauksista ja yksien maksumiehinä olemisesta - s i i t ä, tästä jälkimmäisestä, he harvoin puhuvat mitään, kun eivät koko asiaa älyä, veroparatiisit vain pitäisi saada äkkiä suljettua ja "omistava" luokka matalaksi, ikään kuin paratiisit heidän vaatimuksistaan sulkeutuisivat, eivät ikinä, sillä kaikki eivät ole hyviä ja solidaarisia, tai ikään kuin "omistavan" luokan lättään laittamisessa olisi jotain järkeä, koska mistä sitten rahat näiden suvaitsevaisten tukemiseen ja elämään ylipäätään  - paratiisit toki pitäisi voida purkaa yhteiseksi hyväksi...


*

Tosiasia voi olla, että joudumme unohtamaan useimmat tähänastiset rajat. Joudumme kaikki ponnistelemaan löytääksemme sopua. Silloin kysytään todellista sietämistä ja kestämistä ja kumppanuutta. Voi olla, että syntyy uusia rajoja ja uusia ajatuksia - ei vain meidän itsemme taholta vaan toisten pakottamana ja siksi, että vaikka ihmiskunta on yksi sivilisaatio, se ei ole yksi ideologisesti ja uskonnollisesti ja käytännöiltään.

Onko kaikki näin vääjäämättömän synkkää tai katkennutta?

Ei, mikäli menemme pragmatiikka ja yhteistyö edellä ja teemme pieniä laskutoimituksia ja optimoimme, hieman samaan tapaan kuin teemme kun olemme hankkimassa itsellemme jotain tärkeää. Emme kai silloinkaan toimi ideologia edellä, vaikka se jonkin verran saattaisi vaikuttaakin? Kuinka moni kollektiivinen vaatimusideologia on tuottanut hyvää tasaisesti? No, ammatillinen järjestäytyminen on tietenkin tuottanut ja vallankumoukset, se on selvää, mutta niissäkin on ollut kyse käytännöistä. Asia voitaisiin kääntää siihenkin, että moni yksityinen ja joukkovoimaa saanut teko on tuottanut hyvää.

Reilut teot ja vastuuttaminen. Menisimmepä sellaiset teot edellä ja yhteistä tilaa etsien ja aloittaisimme vaikkapa yrityksestä löytää yhteisyyttä omassa yhteiskunnassamme, edes jonkinlaista dialogia erilaisten valta-asemien vahvistamisen ja etsimisen sijaan.







sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Matkalla



Eilenaamuinen ajo Vantaalla viritteli tämänpäiväistä matkaani Keuruulle. Olin vienyt vaimoni töihin ja ajoin Tikkurilasta Ristipuroon päin, kun suuri peura ryntäsi puiden lomasta ja jäi poukkoilemaan pellolle, kunnes kääntyi takaisin. Eläin oli aivan samannäkäinen kuin se, johon pari viikkoa sitten törmäsin matkalla uimahalliin, mutta ehkä kolme kertaa kookkaampi. Onneksi en kohdannut tätä kaunista eläintä silloin, muutoin huominen peltiremontti olisi huomattavasti suurempi - aivan varmasti konepelti ja tuulilasi ja moottorikin olisi ollut vaarassa, enkä olisi tiennyt, miten katsoa loukkaantunutta, kärsivää eläintä silmiin tai millä lopettaa sen kärsimys - tästedes pidän autossa jotain, jolla auttaa loukkaantunut eläin nopeasti rajan yli. No, tämän eilisen peuran olisin kyllä väistänyt helposti, sillä se ilmestyi hyvissä ajoin näköpiiriini. Aamulla moottoritien laidalta lähtevällä pellolla seisoi kolme lisää.

Matka meni onneksi hyvin, vaikka jouduin ajamaan takaisin hämärässä ja osin pimeässä ja koko ajan silmät etsivät teiden reunoilta tuttuja hahmoja. Ajaessani halki syksyisten maisemien en voinut olla ajattelematta Kiven Anjanpeltoa ja sen hienoja säkeitä: ihanasti vaalea ja tyyni taivas päälläin kaarteli, / kellastunut, äänetön kuin hauta oli Tapiolan kaupunki. Joutsenet ja kurjet olivat kokoontuneet Hämeen ja Keski-Suomen sänkipelloille. Illalla värit olivat yhtä useat, monet, upeat, ja lähestyvä pimeä loi käsittämättömiä kontrasteja. Ajomatka oli minulle terapiaa, kuten aina. Autossa saan olla yksin.

Usein kuuntelen Yle Puhetta mennen tullen, niin tänäänkin. Kanavalla on paljon asiaa aiheesta kuin aiheesta ja muutamassa tunnissa piirtyy hieno leikkaus maamme ihmisistä ja ajatuksista. Välillä kuuntelen Yle Mondoa. Tänään saaliiksi tuli unitutkimusta, parin asiantuntijan ajatuksia Foucault'n valta-analyysillä terästetystä yrittäjyyskasvatuksesta, Jussi Parviaisen pohdintoja ihmisestä, peloista ja kohtalosta sekä Jari Sarasvuon poukkoileva esitys vasemmiston tilasta sekä Pontus Purokurun esseekokoelmasta Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (kosmos). Sarasvuo ei päässyt varsinaiseen aiheeseensa saakka, siitä kuulee ilmeisesti lisää Areenassa.

Sarasvuota on samalla kiehtova ja rasittava seurata, koska hän on puheissaan niin epätaloudellinen: joutuu sivuteille ja argumentti katkeilee iskulauseiksi, joiden välillä seilataan siellä ja täällä. Mutta aihe kiinnosti. Sarasvuo kertoi saaneensa Purokurusta jonkinlaisen vasemmistolaisen (oikeastaan "kommunistisen") ystävän tai yhteyden. Tässä ei ollut hänelle mitään ihmeellistä, sillä hänellä kuten meillä monilla muillakin on paljon ystäviä myös vasemmalta (tosin minulla ei taida olla yhtään ystävää oikealta, en ainakaan tiedä tai keksi ketään, joka identifioituisi oikeistolaiseksi, enkä itseänikään sellaiseksi tunne, vaikka joku varmasti niin luulee). Erityisen asiasta teki se, että Sarasvuo on ollut vasemmiston blokkauslistalla, johon kuuluu yhden, hänen käsiinsä saaman tiedon mukaan noin 1700 nimeä - siis epävirallinen henkilörekisterilista henkilöistä, joita kunnon vasemmistolainen ei voi seurata twitterissä tai muutoin eli siis "käydä keskustelua" heidän kanssaan, jos tahtoo pysyä piireissä (olen luullut, että tällaisia on vain Jehovan todistajilla). Purokuru oli kuitenkin sanonut, että Sarasvuota voi seurata, sillä hän on enigmaattinen. Yhtä kaikki Sarasvuo on voiman väärällä puolella, koska on menestynyt taloudellisesti ja on omistavaa luokkaa. Vaikka Sarasvuo edustaa väärää porukkaa, hänen ajatuksissaan on ilmeisesti aineksia, joissa on liikkumavaraa. Siksi hän on "hyvä kyttä".

Sarasvuo kertoili - melkoisesti poukkoillen - kolmesta totuudesta - tieteellisestä, henkilökohtaisesta ja poliittisesta - ja paljon muusta, mutta myös keskusteluyhteydestään Li Anderssoniin ja kumppaneihin. En mene niihin sen enempää, mutta Sarasvuon mukaan vasemmiston kädenojennusta ei ole kuulunut, vaikka hän itse on tehnyt monia avauksia yksityisesti ja julkisesti vasemmalle auttaakseen näitä toimenpideohjelmassa, joka koskee yksityisyrittäjiä - Sarasvuon mukaan hän kun tuntee heitä paljon enemmän kuin kaikki vasemmistolaiset poliitikot ja näiden vanhemmat yhteensä. Miksi Vasemmistoliitto ei ole ottanut yhteyttä? Anderssonin mukaan, tämän hän oli sanonut puhelimitse, Sarasvuolla on liikkumavaraa ja mahdollisuutta avauksiin, joita vasemmistolla ei ole. AY-liikkeen kavereiden kanssa Sarasvuo on pärjännyt hienosti. Sarasvuon mukaan nykyvasemmisto häviää, koska keskittyy moralismiin politiikan tekemisen sijaan. Sarasvuo kyllä myös symppasi vasemmistoa ja sen saavutuksia.

Oli miten oli, sekavan poukkoilun jälkeen hän päätyi jonkinlaiseen yhteiskunta-analyysiin ja kaavailuun perustulon vähittäisestä realisoitumisesta ajassa, jossa yhä useampi on pienyrittäjä. Samoin globaali rajojen aukeaminen häämötti Sarasvuon mielessä tulevaisuudessa, sitten kun sen aika on.

Sarasvuo johdatteli kahden utopian mallillaan kohti täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia, joka saattaa tosin olla myös täysin automatisoitua homoavaruusluksuskommunismia tai luksuskommunismihomoavaruutta, kuka tietää, koska voi syntyä erilaisia versioita. Pitänee kuunnella Areenasta, miten juttu jatkuu, ja lukea jossain vaiheessa myös tuo Purokurun mielenkiintoiselta kuulostava teos.

Peurahavaintojen, pari viikkoa sitten tapahtuneen kolarin ja tämänpäiväisen muun aineksen joukkoon tunkeutui äkkiä kuva Mäkelänrinteessä sattuneesta onnettomuudesta. Hyppyaltaassa nuori mies oli mätkähtänyt kymmenvuotiaan tytön päälle viidestä metristä. Vesi oli hieman vaimentanut iskua, mutta tytöltä oli haljennut kieli. Kolari-iskun odotus, haljennut kieli ja muut törmäyilyt ovat hyviä kuvia ajalle ja arjellekin, jota kaikki tavalla tai toisella elämme. Toivotaan, etteivät kielemme halkea.


*


Kuuntelen nyt tätä Sarasvuon juttua Areenassa. Kannattaa klikata, ihan hauskaa ja viihdyttävää läppää, välillä myös uskomattoman rankkaa ja aivan sekopäisiä anekdootteja ihmisistä, jotka ovat täysin pihalla - nämä hulluudet ovat tulossa Yhdysvalloista meillekin... Okei, skippaan nuo, ja hajanaisen esitystavan, mutta yksi Sarasvuon ajatus on kannatettava: Uskalla "altistua ajatuksille, jotka eivät ole kaikissa tilanteissa ikään kuin sinun mielestäni hyväksyttäviä..."



lauantai 6. lokakuuta 2018

Jälkikirjoitus (Suomeen vai Kuoleen)



Jos tamperelaisnuorten taidekaari-työn tehtävänantona on ollut esittää yhteiskunnallinen stereotypia, niin kuin on kaiken kohkaamisen jälkeen esitetty (en ole aivan varma pitääkö väite paikkansa), nuoret ovat onnistuneet loistavasti -- paremmin kuin luultavasti kukaan aikapäiviin.

Näille nuorille voisi antaa saman tien jonkun merkittävän palkinnon. Heidät voisi palkita paitsi ironian tajusta myös viiltävästä kyvystä yhteiskunnalliseen analyysiin. Mikä pelkistää aikamme yhteen stereotypiaan paremmin kuin heidän tekemänsä kollaasi!

Kaikkien aikuisten pitäisi katsoa tuota työtä ja miettiä, miten tuohon stereotypiaan on tultu. Nuoret näkevät asiat kyllin etäältä, ulkopuolelta.

Kuva pitäisi ripustaa kaikkialle julkisiin paikkoihin, ja jokaisen -- olipa mistä puolue- tai ajatustaustasta hyvänsä -- tulisi painaa päänsä ja hävetä sydämensä pohjasta,  mikäli tietää syventäneensä kuvan esittämää polarisaatiota.

Stereotypia on kenties kriittisin ja paljastavin analyyttinen käsite, joka kuvaa aikaamme!

Työ on niin tosi kuin mahdollista kuvatessaan jakautunutta aikaamme, joka on tehnyt älykkäistä ihmisistä muutamassa vuodessa täysiä tolloja ja apinoita, jotka kykenevät ajattelemaan ja näkemään yhteiskunnalliset ongelmat vain alkeellisin joko-tai-stereotypioin.



Hautausmaalla



Tytöt menivät tänään uimahalliin Mäkelänrinteeseen. Minä en mennyt, kävin ostamassa Tokmannilta tarvikkeita, koska ajan huomenna Keski-Suomeen ja pistän mökin talviteloille. Jäi aikaa, joten suuntasin Vantaan Pyhän Laurin kirkolle ja kävelin hautausmaalla. Ihmiset kunnostivat hautoja, laittoivat kanervia ja havuja. Oli hyvä ja rauhallinen hetki. Kuljin hiljalleen ympäriinsä ja katselin ensin kirkon seinän kiviä ja sitten hautojen kiviä. En ollut ennen huomannut sellaista yksityiskohtaa, että hautojen päälle liitetään avoimia pronssikirjoja. Niissä on niiden sukulaisten nimet ja syntymä- ja kuolintiedot, jotka eivät ole hautakiveen mahtuneet. Pieni, avoin kirja, vähän kuin muistikirja, ottaisin mieluummin sellaisen kuin kaiverruksen paateen. Tuntui hyvältä ajatella, että minullakin on tuollainen kivi tai avattu sivu joskus. Luultavasti päädyn kiveen vaimon kanssa, ja lapset tai heidän puolisonsa saavat kirjasen. Ajattelin, miten mukavaa on, että sitten joku kulkee hautausmaalla ja näkee sattumalta meidän perheemme kiven. Tyttären luokanvalvoja kuoli viime lauantaina. Nuori ihminen, minua varmasti kymmenen viisitoista vuotta nuorempi. Vielä edellisenä päivänä kollegat olivat käyneet tervehtimässä, ja hän oli ollut pirteä ja reipas. Aamulla tätä nuorta naista ei ollut. Hän oli saanut tuliaisiksi valvomansa ysiluokan tuoreen kuvan ja oli ollut kiitollinen siitä, että oli saanut niin hyviä oppilaita. Mietin, miten suuri merkitys tällä kuvalla saattoi olla kuolevalle naiselle, sillä ymmärtääkseni hän oli yksineläjä. Ehkä luokkakuva oli yksi niistä asioista, joihin hän tarttui viimeisillä hetkillään. Hän ei seissyt luokkansa rinnalla, koska oli sairaalassa syöpään kuolemaisillaan, ja ehkä hän silti näki itsensä nuorten joukossa, katsomassa eteenpäin kameraan, tai hän näki niin kuin valokuvaa katsotaan, tyttäreni kasvot tai jonkun muun nuoren elämää täynnä olevat kasvot.





torstai 4. lokakuuta 2018

Hyvyyden hymni


Tästä laulusta ei kenellekään tule paha mieli, niin hyvä se on! Sen voi laulaa lurauttaa missä hyvänsä, takuuvarmasti. Olkaa hyvät, ja kyllähän minä tiedän, että te olette.




Fantastiseen hymniin tahdon teidät haastaa,

hyvyydellä pahan nurkkaan, ulos laastaa,

uudet premissit ne täällä nyt jo jyllää,

luihun alikansan aikakauden myllää.


Kansa -- suomalaista köyhää itaruutta,

ylikulttuurisuus -- täynnä ihanuutta!

Persusuomalaista aina riemu syyttää,

sakot niskaan, kovanaamaisinkin kyykkää!


Hitto Huhtasaarta, hännän alta moskaa,

lapsenuskon mustaa, ihmisyyttä loskaa,

hyi hyi Halla-ahoo, sietäis olla hiljaa,

sananvapautta raiskaa niin kuin viljaa.


Siispä voimalaulun jälleen kohotamme:

Suomeen vai Kuoleen,

Suomeen vai Kuoleen,

suoneen vai suoleen?

Ei syytä huoleen --

suoraan Suomeen!


Viisaat, hyvät lapset ovat voimavara --

vastuunkantoon vaikka loppuisi maavara --

hehän vanhat huoltaa, uudet hoitaa, maksaa,

siskot, veljet Afrikasta kantaa jaksaa!


Meitä on vain promilleja, mutta voima

sepä onkin jalon aatteen aateloima,

emme usko omaan maahan, kotiin, sukuun,

luotamme vain hyvyytemme märkäpukuun!


Hyvinvointiyhteiskunta kaikkialle,

siinä ilosanomamme maailmalle!

Tervetuloo, talo tarjoo, älä huoli,

vanhat isännät jo täältä väistyi, kuoli.


Siispä voimalaulun jälleen kohotamme:

Suomeen vai Kuoleen,

Suomeen vai Kuoleen,

suoneen vai suoleen?

Ei syytä huoleen --

suoraan Suomeen!


Koskaan vajoa ei tämä uusi botski,

rajat auki, siinä iloinen on koski,

tänne tahdomme me uutta elinvoimaa,

sitä ei nyt Pekka eikä Sale soimaa.


Elo täällä on niin ihanaa ja halpaa,

enää koskaan ei me kalistella kalpaa,

uudisasunnoissa elää kaunis kansa,

rahaa Sampo* takoo ihastuksissansa.


Siispä voimalaulun jälleen kohotamme:


Suomeen vai Kuoleen,

Suomeen vai Kuoleen,

suoneen vai suoleen?

Ei syytä huoleen --

suoraan Suomeen!


Ylirajaisuus vain tulvii ihanuutta,

ovista ja ikkunoista rikkautta!

Tule, nuiva, sinäkin jos tahdot maistaa,

ikuisesti aurinkomme täällä paistaa!


Suomeen vai Kuoleen,

Suomeen vai Kuoleen,

suoneen vai suoleen?

Ei syytä huoleen -

tietysti Suomeen!

x 2







*Nyky-Suomessa Sampo tunnetaan paremmin Taikaseinänä. Tuo maaginen seinän muodon ottanut taikakalu syytää rahaa aivan kaikkeen, mutta etenkin erilaisiin hyvinvointipalveluihin. Se ei tarvitse mitään käyttövoimaa. Riittää, että hyvä ihminen on sen keksinyt. Todella pahat ihmiset tahtovat romuttaa Taikaseinän. Jotkut taas sanovat, että Taikaseinän mahti ei ole loputon, käyttöä pitäisi säädellä. Se on hyvin pahasti sanottu. Toivottavasti näille kaikille huonoille ihmisille käy huonosti, sillä jos ei käy, unelmat kuolevat.



keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Puhdistuneiden sydänten laulu*



Hei mä tahdon saada kaikki heti Suomeen,

pigmenttiä tähän kansaan niin kuin luomeen,

Huhtasaaren ulos pakkaseen ja Kuoleen,

Halla-ahon mereen, hait sen naamaa vuoleen.


Ope, jos en saa mä heitä heti Suomeen,

voitte ripustaa mun pääni pihatuomeen,

jos mä jätän heidät Välimereen kuoleen,

saatte panna mulle pesismailaa suoleen.


Tahdon pressoiksi vain Pekan sekä Salen,

ohjenuoraksemme globalismi-alen,

jos ei saada koko Lähi-itää Suomeen,

pallo tulee lämpöhalvaukseen kuoleen.



*Laulu vapaasti käytettäväksi kaikkien edistyneiden alakoulujen kevätjuhlissa.
Kantaesitystä ehdotetaan Tampereen kouluihin jo jouluksi.
Voidaan sovittaa vapaasti kuorolle, räpryhmälle tai marssilauluksi.
Pääasia on, että esitys on reipas, antaa toivoa ja luo unelmia
sekä toteutetaan reilussa polarisaation hengessä. Annetaan nuorille
mahdollisuus pelastaa maailma ja tuomita pahuus, ottaa vastuu
tulevaisuuden Suomesta paitsi veronmaksajina myös oman sankaruutensa subjekteina!


SELITYSOSIO:

Huomautus: Minä en pilkkaa lapsia ja nuoria enkä myöskään tahdo heitä turmella. Pikemminkin tahdon opettaa kriittistä lukutaitoa ja varottaa ihmisiä pahimmilta hullutuksilta. Minulla ei ole mitään nuorten yhteiskunnallisia taideprojekteja vastaan. Jokaisella on oikeus ilmaista itseään ja ajatella niin kuin tahtoo. Tässä kohtaa kommentoin puoleltani niitä yhteiskunnallisia kliseitä, jotka kyseessä oleva teos kiteyttää ja jotka ovat hyvin yleisiä mutta erittäin ongelmallisia. Huhtasaaren tökeröä käytöstä tai puheita en puolusta. Hän on osaltaan aiheuttanut monet kohuistaan omalla käytöksellään. Toisaalta media on mätkinyt kansalaisten avustuksella häntä oikein kunnolla. Huhtasaari ei ole poliitikkona balanssissa, mutta hän ei ole juttuni ydin vaan vieläkin oudommalla mutkalla oleva yleisesti polarisoitunut ilmapiirimme eli tämä uusi "hyvyyden voiman ihmeellinen suoja".

Koska ironia - ehkä voitaisiin puhua tässä kohtaa myös satiristisesta runosta - on vaikea laji, olen lisännyt tähän pienen selitysosion, jossa kerron mitä itse tarkoitin näillä sanoilla ironisoida. Vastaan saa väittää.


1. säkeistö: Monikulttuurisuus on nykyisin Suomessa ja muualla Euroopassa arvo sinänsä - sen ymmärtäminen ja käsittäminen myönteiseksi ilmiöksi on kirjoitettu koko yhteiskunnallisesti opastavaan ilmapiiriimme, myös opintosuunnitelmiin jonkinlaisena päämääränä vähän niin kuin monilukutaito. Esimerkiksi moniarvoisuutta ei korosteta nähdäkseni yhtä voimakkaasti. Ylipäätään ajan henki on, että Suomesta on saatava entistä monietnisempi ja kirjavampi paikka, se on aivan luovuttamaton ja haastamaton päämäärä. Ei tarvitse edes kysyä, miksi, koska sellaista ei tarvitse edes kysyä, koska asia on niin itsestäänselvä ja oikeastaan ihmisoikeuskysymys.

Säkeistössä puhuja esittää, että Huhtasaari ja Halla-aho ansaitsisivat itse kuolla, sillä yleisten mielikuvien mukaanhan he hylkäävät ihmisiä ulkopuolelle säiden armoille ja merille hukkumaan. Tämä ajatus on tietenkin johdettu koululaisten iskusanaparin sanasta "kuoleen". Kuoleman puolella olemista edustavat Halla-aho ja Huhtasaari. Laulussa he saavat siis maistaa oikeamielisesti omaa lääkettään.


Ironia on tässä säkeistössä hyvin monitahoista, koska selvää on, että tällainen näkökulma ohittaa täysin sen, mitä esimerkiksi Halla-aho on puhunut väestösiirtymistä ja niiden aiheuttamista kriiseistä sekä kriisien juurisyistä ja myös Välimeren tilanteesta. Pohjimmiltaan tulee ironisoiduksi sinisilmäinen auttaminen ja toisten pahuuden osoittelu. Jatkosäkeet täsmentävät asiaa.

Säkeistö 2 ironisoi perisuomalaiseksi ajateltua isänmaallista uhrimieltä jäljitellen uuden monikulttuurisuusaatteen pelastushalua ja paloa: rajat auki, juuri meidän tehtävämme on pelastaa kaikki tai olemme tehneet jotain peruuttamattomasti väärin. Valitettavasti Välimeren onnettomuuksissa on hyvin pitkälti kyse ihmissalakuljetuksesta ja -bisneksestä, paljon enemmän niistä kuin todella hädänalaisten auttamisesta. Salakuljettajat hävittävät ihmisten passit tai keräävät ne pois uusiokäyttöä varten. Salakuljettajat järjestävät "merihätäonnettomuuksia", mutta valitettavasti niitä syntyy myös oikeasti. Välimerta ylittävien ihmisten joukossa tulee paitsi hädänalaisia ja elintasoaan kohottamaan pyrkiviä nuoria afrikkalaisia myös rikollisia ja terroristiainesta, kuten ympäri Eurooppaa ja jo Suomessakin on koettu.


Säkeistön makaaberit kuvat irtileikatusta päästä ja pesismailalla kiduttamisesta ja häpäisemisestä ovat sitä kuvastoa, jota saamme nähdä kriisialueilta mutta nykyisin myös Euroopasta. Se että joku vannoo tällaisten nimeen halutessaan auttaa heti ja kaikkia asiaa enempää miettimättä on tienkin vahvasti kärjistetty, mutta suomalainen suvaitsevainen uhrimieli ja valmius jopa masokistis-marttyyrimäiseen kidutukseen tulee tässä kietoneeksi itseensä nykyisiä kauhukuvia, joiden kanssa viattomat ihmiset nyky-Suomessakin joutuvat tekemisiin: kunniaväkivaltaa ja pään irti leikkaamista, joissa uhreina on ollut niin maahanmuuttajanaisia kuin hyväuskoisia suomalaisnaisia. Tietyntyyppinen väkivalta ja raiskaukset vain ovat lisääntyneet, se on fakta - tästä on tilastoja oikeastaan ympäri Eurooppaa. Nämä elementit uivat ironisesti, kuin huomaamatta mukaan, tähän sinisilmäiseen ja asioita kyseenalaistamattomaan auttamishaluun - näin on tapahtunut todellisuudessakin (vrt. esim. Porin tapahtumat).

Jokainen, joka lukee tekstiä, on varmasti sitä mieltä, että tässä runossa ja tässä säkeistössä todellinen puhuja ei ole lapsi tai nuori: rivien välissä kuuluva ironia kohdistuu tähän uuteen uhrimieleen, jossa maan omat kansalaiset altistetaan tietoisesti tai ideologisella sinisilmäisyydellä uhkakuville, jotka ennen olivat tuttuja Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta. Ironiaa on siinäkin, että suvaitsevaiset ihmiset eivät tikullakaan koske tähän uuteen väkivaltaan, joka itse asiassa on jo keskuudessamme ja josta myös uutisoidaan, tosin varovasti, ellei kyse terrorismista ole aivan ilmeistä (siitä vasta yksi selvä tapaus tähän mennessä). Riimipari Suomeen - kuoleen aiheutti luonnollisesti joitakin sanavalinnallisia ratkaisuja (pihatuomeen - suoleen; voiko joku väittää ettei riimipari olisi ennen kaikkea ironinen).


3. säkeistö: Viimeisessä säkeistössä viitataan oppilaiden hyväksi kokemiin tyyppeihin: Pekka Haavistoon ja Sauli Niinistöön. Molemmat ovat minustakin hyviä tyyppejä, mutta taustalla olevat puolueet eivät ole nykyisine pyrkimyksineen kovin miellyttäviä. Vihreät ja kokoomus ovat nykyglobalismin edustajia, kahdelta reunalta.


Tässä on paljon ironiaa: kumpikin puolue kannattaa globalismialennusmyyntiä. Vihreät väittävät, että yhteiskunta sääntöineen on rikki, ihmisiä pitäisi tuoda Suomeen ilman rajoja - he etsivät jotain irrationaalista vallankumousta, jonka luonne ei ole heille itselleenkään selvä paitsi vapauden osalta. Olennaisinta on, että tuota rajat auki -politiikkaa ei kukaan voi lopulta maksaa. Kokoomus haluaa hieman maltillisemmin halpatyömarkkinat elinkeinoelämän tapaan. Vihreät haluavat käytännössä kasvattaa humanitaarista elintasopakolaisuutta, kokoomus tahtoo työnteon alennusmyyntiä ja valtaa ylikansallisille yhtiöille mutta mielellään ottaa valtion jonkinlaiseksi maksumieheksi.

Se on sanottava, että Sale on minusta maltillisempi kuin moni muu kokoomuslainen ja samaa voi sanoa Haavistosta omassa viiteryhmässään. Yhtä kaikki puolueiden yleinen hyvyyden kuva ironisoituu helposti. Sekä Vihreät (entinen luontopuolue) että Kokoomus (entinen isänmaallinen puolue) ovat valmiita myymään suomalaisten oikeudet, omistukset ja hyvinvoinnin globalismin ideologialle. Runon loppu on kuittaus sille, miten Vihreiden rajat auki politiikka on aivan älytöntä heidän omaan ilmastonmuutospolitiikkaansakin nähden, sillä pohjoisen pallonpuoliskon lisäkansoittaminen vain lisää ilmasto-ongelmia. Lisäksi osa Vihreistä aktiivisesti kieltää ylikansoituksen todellisuuden (vrt. tapaus Heidi Hautalan sepustukset Afrikasta), mikä tekee heidän ajattelustaan monin osin epäuskottavaa: he ironisoivat itse itseään.

Kaiken kaikkiaan runo on täynnä ironiaa puheelle, jossa syyt, seuraukset ja syntipukit menevät iloisesti sekaisin. Se tölväisee myös sitä tosiasiaa, että jo lapset ja nuoret omaksuvat tietyt ajattelutavat, joissa faktoista ja argumenteista ei tarvitse välittää, koska yhteiskunnassa - etenkin mediassa ja politiikassa - on jo etukäteen päätetty ketkä ovat hyviä ihmisiä ja ketkä eivät, kenen ääntä voi kuunnella ja kenen ei ja ketkä ovat automaattisesti syyllisiä ja jos eivät ole heistä tehdään sellaisia tai heidät vähintään esitetään sellaisina - näin toimitaan, vaikka oma toiminta olisi lopputulokseltaan itsetuhoista. Tässäpä laulun sanoma näin tekijän vinkkelistä.



Eräs tunnelma eli hyvesignaloinnin aiheuttamasta ristiriidasta



Sade asfaltille kertyneessä lätäkössä, rastaan jalat kipittävät pensaaseen. En havaitse näissä mitään dissonanssia, sillä ne eivät ole tietoisia tai tiedottomia toimia vaan tapahtumia, joskin linnun toiminta on vaistomaista tai siis lajityypillistä. Omassa päässäni kyllä on dissonansseja, useimmiten eri lajisia, eri mittakaavoissa ja monesti myös yli tarpeen (ja hilseen). Olen miettinyt koko aamupäivän rehellisyyttä ja miten sitä ilmaistaan, kuten voiko ihminen ilmaista väitelausein omaa rehellisyyttään tai ihmisystävällisyyttään ja millaisen maun se jättää. Voiko todella? Kirjallisuudessa tällaista kertojaa, joka signaloi omaa hyvyyttään, on syytä epäillä epäluotettavaksi. Joskus jopa kirjallisen esityksen sisällä muut hahmot tunnistavat tämän epäluotettavuuden tai -rehellisyyden, joskus asia ilmenee epäsuoremmin asetelmasta. Tämä on yksi tämänaamuisen dissonanssini syistä ja mietiskelyni kohteista (muihin en tässä mene), sillä en voinut olla täysin varma, voiko olla esimerkiksi niinkin että minun eli vastaanottajan aistima lievä haiskahdus johtuu siitä, että olen itse pieraissut (aivoissani) hetkellisen ja harmittoman tajunnan- tai arviointikyvynmenetykseni aikana ja heijastanut tämän kokemuksen toiseen (pidän tätä mahdollisuutta aina varteenotettavana vaihtoehtona).

Kun katson mustarastasta, joka heittelee nokallaan kariketta ympäriinsä ja etsii matoa, tiedän sen toiminnan suoraksi ja rehelliseksi ja itsessään oikeutetuksi, jopa niin ettei tällaisia määreitä tarvitse käyttää, riittää kun katsoo ja ihailee. Toivoisin tietenkin myös ihmisten kohdalla tällaista, mutta meillä on tämä tajunta. Kun siis esimerkiksi luen jostakin julkisen tekstin, jossa ihminen kertoo omasta hyvyydestään ja siitä, että asettaa päätöksillään ja käytöksellään yleensä muut itsensä edelle (näitä löytyy nykyisin ehkä enemmän kuin aiemmin, koska niitä kertovat sekä diktaattorit että itsensä hyviksi tuntevat vähäisemmän vaikutusvallan yksilöt), jopa niin että toiset hyötyvät tämän ihmisen kieltäytyvästä vaatimattomuudesta, minussa herää vakavia epäilyjä moniakin asioita kohtaan. Alan pohdiskella lievän tai vakavamman itsepetoksen mahdollisuutta, ja myönnettäköön että tunnen myös välittömästi syyllisyyttä siitä, että koen ristiriitaa ja epäilen toisen vilpittömyyttä (näin ei tietenkään tapahdu diktaattorin kohdalla, koska hänen valtansa on ehdotonta itsevaltaa, kunnes hänet kumotaan). Puhtaiden tunteiden kohdalla kaikki on helpompaa: kun näen toisen itkevän, tajuan, että hän suree, ja voin tuntea empatiaa, ja kenties itkeä hänen kanssaan tai ainakin myötätuntoisesti lohduttaa; ja kun näen toisen iloitsevan ja ilmaisevan sitä naurulla, voin yleensä (ellei tähän sisälly jotain täysin sopimatonta ja muita loukkaavaa) yhtyä iloon.

Joka tapauksessa miltei heti mietin, että ehkä vain itse olen paha ihminen, jolle ei ole tyypillistä (ei tule mieleenkään) kehua itseään (paitsi joskus omassa mielessään, jonkin onnistumisen jälkeen) ja sanoa, että yleisesti ottaen asetan valinnoissani toiset itseni sijalle (en koe peilaavaa empatiaa, koska itse en pystyisi rehellisesti sanoen tuollaiseen avomieliseen itsekehuun, kun tutkistelen julkisesti omia valintojani ja motiivejani). Mutta samassa ajattelen: Voihan olla, että on todella niin hyviä ihmisiä, että heillä on pokkaa kutsua itseään altruistisiksi. Miksi sana muuten olisi keksitty, toisia vartenko, ihailun sanaksi? Oli miten oli, minulle tällainen itseään ja oman ominaislaatunsa hyvyyttä avoimin väitelausein ilmaiseva altruismi on outo ilmiö. En ole tottunut sellaiseen paitsi ehkä muutenkin pötypuheita suoltavien kohdalla (siitäkö negatiivinen kognitiivinen kehystykseni ja dissonanssin aihe kohdassa, jossa pitäisi tuntea iloa toisen vilpittömän hyvyyden edessä).

Parhaat ihmiset, jotka olen tähän asti kohdannut, eivät ole pitäneet melua omasta hyvyydestään. He ovat olleet vanhanaikaisen vaatimattomia ja asettaneet toimissaan muiden hyvinvoinnin oman aikansa, itsetoteutuksensa ja muun sellaisen edelle. Mitä tämä tarkoittaa nykyaikana? Varmasti samaa kuin aina ennenkin: On ihmisiä, joilla on antamisen identiteetti ja sen mukainen kohtalo, ja on ihmisiä, joilla ei ole tällaista identiteettiä eikä sitä myöten varsinaisesti myöskään tällaista kohtaloa paitsi ehkä siten, että he viestivät itsestään erilaisia yleisiä hyvinä pidettyjä asioita omana olintilanaan (toisin sanoen kirjoittavat tällaista hyvyyden julkista omakuvaa).

Pyörittelinpä miten hyvänsä, en pääse tästä dissonanssista eroon (paitsi että sanoittaminen helpottaa hieman). Se herättää minussa ilmiselvää halua moitteisiin. Ollessani oikein jyrkällä kannalla tekee mieleni sanoa, että mikäli ihminen kuvittelee itsensä kovin altruistiseksi, hänen kannattaisi tutkia itseään lisää tai uudesta kulmasta (aina se ei välttämättä johda mihinkään, ei varsinkaan silloin jos kyseessä on taipumus hyveellisyydellä ratsastavaan itsepetokseen). Ollessani hövelillä tuulella (eli silloin kun en tahdo kokea emotionaalista ja kognitiivista eli eettistä dissonanssia) ajattelen tai vain puuskahdan mielessäni, ääh olkoon, mitä asia minulle kuuluu, me kaikki olemme jollakin tapaa omavanhurskaita, riittää että tunnen itseni ja kehitän itseäni, sillä minä en ole hyvä ja altruistinen ihminen enkä myöskään tunne sympatiaa, kateutta tai muitakaan tunteita, paitsi lievää ärtymystä, niitä kohtaan jotka kuvittelevat sellaisia olevansa.

Ajattelen myös: pidän enemmän ihmisistä, jotka myöntävät virheensä (mutta eivät poseeraa niillä hyötymistarkoituksessa), koska heissä on ainakin jotain lähtökohtaisesti rehellistä.

Yksi johtopäätös tai ajatelma hyvesignaloinnista. Koska julkista hyvesignalointia harjoittava ihminen ei tunnu kykenevän itsekriittisyyteen, muut joutuvat tekemään työn hänen puolestaan ja usein myös ilmaisevat epäilynsä. Näin normaalisti yksityiseksi ajatellusta ja itsesäädellystä prosessista tulee julkinen. Siksi hyvesignaloijan ei kannata pahastua, jos hän saa myös negatiivista ja kriittistä palautetta. On selvää, että jos ihminen ei käsittele itse asiaa, joku sen käsittelee. Tämä ei merkitse välttämättä pahuutta tai ilkeyttä tai sitä, että toiset ovat välinpitämättömiä eivätkä tee hyviä tekoja.






tiistai 2. lokakuuta 2018

Puukkokielipeli



Nykyään ei mene viikkoa, ettei mediasta saisi lukea, kuinka jota kuta on puukotettu jossain päin Suomea tai vaihtoehtoisesti, että on käynnissä puukotusoikeudenkäynti. En tiedä, onko tässä kyse vain subjektiivisesta huomiosta, mutta minusta puukotuksia on nykyisin aika paljon. Eli Wittgensteinin perheyhtäläisyysajatusta soveltaen: Kun jonkin asian kerran huomaa, sitä vastaaviin juttuihin alkaa kiinnittää huomiota ja muodostuu tapausten perhe.

Yhtä yleistä on, että media kertoo aluksi tekijän olevan espoolainen, vaasalainen tai porilainen mies. Joskus kertoo vain että tapahtui puukotus. Mitä enemmän  uutisia penkoo, sitä samankaltaisempia detaljeja alkaa löytyä näiden ilmaisujen taustalta, hahmottuu perheyhtäläisyyksiä. Usein yksityiskohdat ovat niin ilmeisen makaabereja, ettei niitä kuitenkaan kerrota aivan tarkkaan.

Elämme ihmeellistä aikaa. Suomalaiset ovat keksineet puukot uudestaan, he kantavat niitä mukanaan jopa julkisilla paikoilla, vaikka kaikkien hyvin tuntemat järjestyssäännöt toista teräaseiden hallussapidosta puhuvat.

Viimeisin silmiini osunut puukotus tapahtui tänään Vaasan ammattioppilaitoksessa, jossa turvallisuusalan (?) valmentavassa opetuksessa ollut liki viisikymppinen aikuisopiskelija puukotti toista sukupuolta olevaa noin nelikymppistä aikuisopiskelijaa suunnitelmallisesti eli tapausta tutkitaan murhan yrityksenä. Jos kyse on turvallisuusalan opiskelijasta, varsin proaktiivisia turvallisuusalan ihmisiä on tulevaisuudessa tiedossa; onneksi toiset opiskelijat pääsivät väliin eikä seurauksena ollut jälleen yksi hengettömäksi raadeltu nainen (naisen voinnista liikkuu tosin monenlaista tietoa juuri tällä hetkellä). Kyseisessä ammattioppilaitoksessa puukotus oli toinen kuluvana vuonna. Olisivatko häjyt liikenteessä?

Ilmiö on yleiseurooppalainen: viikko viikolta eurooppalaiset lehdet tiedottavat puukotuksista, jotka eivät yleisesti ottaen liity oikein mihinkään mutta liittyvät sitten kuitenkin lopulta aika tavalla samanlaisiin kuvioihin. Perin mielenkiintoista. Minkähänlaisia sohaisuja, pistoja, viiltoja ja viha- ja kunniarikoksia puukotuksen käsitteen taakse kätkeytyy? Pitäisikö tätä pohtia jonkinlaisena kielipelinä? Säännöt tuntuvat olevan ainakin medialle selvät: puukotus mikä puukotus.

Olisikohan kyse siitä patriarkaalisesta hapatuksesta ja väkivallasta, joka länsimaista miesihmistä riivaa?

Niin kuin joku jossain sanoi: Ongelma ei ole ongelma, ongelmasta puhuminen on ongelma. Patriarkaatin mädänneisyys estää puhumisen.






Päivän dilemma





Erosin itsestäni, koska arvomaailmamme eivät kohdanneet,

ja sain heti paljon enemmän omaa aikaa.




Kolme kaunista



Minä olen aika altruistinen ihminen, sanoi eräskin egoisti.


Minä kärsin jatkuvasta syyllisyydestä, sanoi toinen.


Minä vapauduin kaikista taakoista, sanoi kolmas, ja se lisäsi


tuskaani huomattavasti.









Hetki





Ehkä minussa oli jotain kirkasta. Tunnen itseni nuoreksi kun ajattelen näin.


Tunnen itseni nuoreksi jonkin lävitse, ja se on tämä tietoisuus, etten koskaan enää.






maanantai 1. lokakuuta 2018

Ajattelun joustavuudesta



Tiedättekö mitä? Minäpä olen ottanut asioista selvää ja tiedän, että esimerkiksi  Naomi Klein, Slavoj Zizek, Jussi Halla-aho ja Jordan Peterson ovat kaikki hyvin oikeassa joissakin asioissa ja taas joissakin asioissa vähän heikommilla, kapeakatseisia, elleivät suorastaan väärässä. Vähän niin kuin Marx soveltuu joidenkin asioiden analyysiin, Nietzsche joidenkin ja Jeesus joidenkin. Todellisuus on monitasoinen, eivätkä kaikki selitykset päde elämän joka alueella. Aikuinen ihminen on sellainen, ettei sen tarvitse päättää, että uskoo vain yhtä heppua ja nielee koko paketin karvoineen paskoineen.

Kun luen netistä ihmisten juttuja, olen yhä varmempi, että monet ovat täysin aivopestyjä ja toisten perässäkulkijoita niin kuin ovat olleet aina ennenkin, hengaavat parhaimmiston mukana ymmärtämättä itsekään mitä ajattelevat. Tämä on tietenkin normaalia toimintaa. Se, mikä taas ei ole, on se, että heillä on kaikenlaisia ajatuksia "vihollisistaan", vaikka he eivät ole selvästikään lukeneet tai kuunnelleet, mitä heidän olettamansa "vastustajat" sanovat. Tämä on oikeasti todella säälittävää, koska tällä metodilla kukaan ei opi mitään. Joskus ei ollut hyvä juttu lukea Nietzscheä, joskus taas oli, joskus Halla-aho oli pannassa, ja se näkyi heti kun tyhmät toimittajat alkoivat keskustella hänen kanssaan ja munasivat itsensä täysin, tänään ehkä ei voi kuunnella mitä Jordan Peterson sanoo, koska se on niin vasemmistovastainen ja on vaikea keksiä hyviä argumentteja niissä kohden, joissa Petersonin kritiikki osuu ytimeen.

Olen itsekin ristiriitainen ja siinä mielessä aikamme tuote. Minulle on täysin selvää, että ajatteluni koostuu väistämättä ekletistisesti mutta koostuu kuitenkin. Se kiinnittyy siihen inhimilliseen peruskokemukseen, että elämä on laajempi ja monitasoisempi juttu kuin jokin poliittinen teoria tai uskomus voi esittää. On varmasti hauskaa olla joukon mukana ja voimaantua, mutta se ei ole minun juttuni. Minusta elämässä on niin monia erityisalueita ja olosuhteet ovat niin monimutkaisia, että marxilaispohjainen kapitalismikritiikki ei riitä avaamaan jokaista solmua ja selittämään jokaista yhteiskuntaelämän liikahdusta - eikä varsinkaan yksilötasolla, psykologisesti ja merkityksen tasolla (sellaiseen kyllä uskon, tämä on ihmiskuvani seuraus), aivan samoin kuin joillakin uskonnollisilla uskonkappaleilla ei voi selittää uskottavasti aikamme poliittisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, koska uskonnon kieli ei puhu sellaisista asioista kovinkaan välittyvästi.

Pidän vastakohdista, ja siksi voin lukea hyvin niin Kansan Uutisia ja Voimaa kuin kuunnella mitä Jordan Petersonilla, Pentti Linkolalla tai Jussi Halla-aholla on sanottavanaan, kunhan luen ja kuuntelen kriittisesti. Kaikilla on puolensa. Vasemmistolaiset - etenkin Zizekin tapaan - ovat joissakin asioissa ytimessä, joissakin vähemmän ytimessä. Sama pätee Petersoniin, joka on välillä terävä, välillä turhan kaukana omalta osaamisalueeltaan ja muistuttaa silloin jokapaikanselfhelphelppoheikkiä.

Jutun idea on tässä: Aikamme vaatii dialogia, vastaväitteitä, antautumista vapaaseen keskusteluun, uskallusta synteeseihin, jotka eivät pysy vain jo olemassaolevilla käsitteellisellä mukavuusalueilla, ja rohkeutta ennen näkemättömien käytännöllisten mahdollisuuksien ja käsitteiden syntyyn. Mikään ajattelu ei selitä kaikkea, ei edes kohtuullisesti. Mikään nykyinen ideologia ei ole ajan tasalla. Ylipäätään uskon, että käytännön ratkaisut ja keksinnöt tulevat pelastamaan ihmiskunnan, jos asian näin muotoilee. Ne kykenevät tarjoamaan ratkaisuja, joita ei synny ideologioita pyörittelemällä ja vastustajien kanssa varjonyrkkeilemällä. Tämän todella asioita muuttavan todellisuuden tulisi ulottua myös ideologis-poliittiselle tasolle ja muovata sitä.

Selvää on, että nykypoliittisella polarisaatioilla kaikki vain sementoituu entisestään ja muuttuu yhä naurettavammaksi maailman haasteiden edessä, koska tällaisen asetelman ylläpitäminen merkitsee maailman kieltämistä sellaisenaan kuin se näyttäytyy joka päivä erilaisine ristiriitoineen, mahdollisuuksineen ja vaikeuksineen. Tämä laput silmillä -ideologisuus on asia, jota aivan aidosti suren.

Itse pidän ajattelusta ja kirjallisuudesta, joka kykenee sisällyttämään itseensä jonkin aidon ristiriidan kokemuksen tai työntää meitä päin sen kohtaamista ja jonkinlaista muuta ratkaisua kuin voimatonta ideologista jumittamista. En tarkoita nyt ajattelua, joka on jo lähtökohtaisesti epäkoherenttia.