maanantai 17. syyskuuta 2018

Synttärijuhlia




"Olisi hyvä myös muistuttaa, että tänään syntyvistä lapsista iso osa elää vuonna 2100. Monen isoisän, isoäidin lapsenlapset, joita on perhejuhlissa sylissä juuri nyt tänä kesänä pidelty, ovat sitten elossa 10-12 miljardisella planeetalla, joista eurooppalaisia sanan klassisessa mielessä on alle 5 prosenttia."

Näin loihe lausumaan jope eräässä kommentissaan keskusteluihimme. Saattaa olla, että väkeä on enemmänkin, paljonkin enemmän, ellei luonto pääse puuttumaan ihmisen touhuihin viruksineen ja tappajabakteereineen ja ilmastonmullistuksineen. Minä en ole noita vuoden 2100 aikoja näkemässä, eikä ole moni muukaan sanojani lukeva. En välttämättä tahtoisikaan olla.

Mikä on meidän vastuumme siinä, että lievitämme tulevien sukupolvien kärsimyksiä? Mitä voimme tehdä? Millaista ajattelua se vaatii? Millaista toimintaa se vaatisi? En näe juuri lainkaan ajattelua, joka ei johtaisi tulevaisuuden katastrofeihin - näen lyhytnäköistä ajattelua, huonoa ajattelua. Jopa Eurooppa, jolla on mahdollisuus nähdä ja ajatella ja auttaa, tahtoo jotain muuta, tahtoo hanakasti jotain aivan muuta. Se tahtoo luovuttaa itsensä merelle, ja se onkin häviävä laine kansojen meressä. 

Täytän ensi viikolla vuosia, ja samana päivänä täyttää esikoispoikani. Hänestä tulee täysi-ikäinen. Olen lakannut laskemasta omia vuosiani ja alkanut laskea toisten, lasteni, vuosia, vaikka kukaan ei tiedä mihin asti kenenkin taival kantaa.

Meidän yhteiskuntamme olisi viimeisiä pystyssä pysyviä, jos antaisimme sen olla ja kehittäisimme sitä. Meillä on kaikki luonnonolosuhteet puolellamme, ja meillä on ainakin toistaiseksi jokseenkin toimiva yhteiskunta, vaikka kovasti sitäkin rapautetaan. Miksi rapautetaan ja vesitetään ja näin sanotaan muillekin - tämä on hyvä, toimitaan näin. Miksikö? Jostakin solidaarisuudesta? En usko, pääasiassa syinä ovat valta ja pyrkimys ohjata taloudenhoitoa johonkin muuhun kuin kansallisesti hallittavissa olevaan suuntaan. Ja tietenkin hyväntahtoinen solidaarisuus, jonka toimivuutta ei jakseta tai tahdota miettiä. Ainoa solidaalisuus olisi itsemme ja toisten vastuuttamista, sen sanomista, että meillä tämä menee nyt perseelleen tästä syystä ja teillä tuosta syystä, eiköhän aleta kaikki rajoituksen talkoisiin, toiset ilmaston, toiset syntyvyyden asiassa.

Koska olemme ihmisiä, teemme jotain muuta. Emme säilytä ja ajattele ennakkoon, teemme mieluummin vallankumouksen tai uudistuksen jollakin epäolennaisemmalla poliittisella tasolla ja pilaamme mahdollisuutemme. Niinpä tapahtuu jotenkin toisin. Se on miltei vääjäämätöntä. Lapsemme näkevät sen.




8 kommenttia:

  1. Ihmiskunnan historian hienoimman sivilisaation tuho näyttäisi olevan edessä. Ja se tekee sen ihan itse. Onnittelut teille sinne vuosien täyttymisistä! Et kai vain Vesa täytä tasavuosia? Googlasin, et vielä täytä, olet minua vuoden vanhempi. Keuruu... Synkkä yksinpuhelu... ja sitten hiljaisuus. Näin viime yönä unta turkulaisesta runoilijasta, nämä unetkin ovat katastrofaalisia, miksen näe unta kauneudesta.

    VastaaPoista
  2. Sami, ei onneksi vielä pyöreitä, siihen on matkaa - mutta vuoden edellä sinua. Tuo Keuruu... Synkkä yksinpuhelu... Hiljaisuus... Voi mennä noinkin, mutta toivottavasti kuitenkin toisilla taistaspekseillä kuin eräällä edeltäjällämme. Euroopan tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta, mutta harhoissa on mukava elää.

    VastaaPoista
  3. Onnea ja hyvää syntymäpäivien sankareille. Se 18v. tarvitsee kyllä kaiken mahdollisen hyvän voiman taakseen niin kuin jokainen sen ikäinen.

    Niin, lapsien ja nuorten kustannuksella sitä kulttuurista vallankumousta pääasiassa tehdään. Samaan tapaan kuin maailman resurssseja ei tule kerskakuluttumalla syödä tulevien sukupolvien lautasilta, ei mielestäni kaikki kulttuuriset asetukset muuttamalla pitäisi leikkiä myöskään heidän kustannuksella. Tämä voi tarkoittaa vaikka kuvitelmaa rajattoman Euroopan kaikkivoipaisuudesta. Lapset ja nuoret ovat, jos heikosti käy, poliittisen tai "eettisen" kokeilunhalun koekaniineja.

    VastaaPoista
  4. (Miten niin "onneksi" ei täytetä tasavuosia? Mitäh? Mun iän ekanumero alkaa vitosella. Juhlat oli ikimuistoiset. Sain lahkjaksi vapaapäivän töistä. Ajoimme, kyllä, Turkuun. Siis minä ja kaksi muuta. Koko perheeni. Menimme Karibian(!) kylpylään, jossa ei ollut sinä arkipäivän ketään muita kuin me pitkään aikaan. Olimme innoissamme kuin lapset. Sitten lounas joen varressa, kaunis viini loisti silloin jo poissaolollaan, siinä paikassa missä Schildtin Daphne. That´s all.
    Nelikymppiset vietin Peking-raflassa Aleksis Kiven kadulla. Nyt meitä oli vain kaksi, koska kolmas oli vielä silloin vatsassa. Aterian jälkeen, kaunis viini oli silloin toki mukana, Populuksessa samalla kadulla pelattiin tietovisa-peliä, jossa miehitin besserwisserinä melkein kaikki kärkisijat. Ja mikä tärkeintä, puitteista huolimatta jälkimmäisessä kahden juhlassa ei ollut mitään kaurismäkeläistä. Hauskaa oli nimittäin koko ajan.
    Eli miehet, rohkeasti vaan kohti viittäkymppiä!)

    VastaaPoista
  5. Tuo matka Turkuun 50-vuotispäivänä on hyvä ajatus, meillähän oli häämatka Tampereelle. Olikohan mitään 40-vuotisbileitä, en muista.

    Keuruu on aika pitkällä. Olen joskus käynyt.

    VastaaPoista
  6. Jope ja Sami, en todennäköisesti juhli viisikymppisiä joskus ööh kolmen vuoden päästä... No eihän se ikä ole muuta kuin numeroita sanotaan, ehkä sitten niin. Minä en ole juhlaihmisiä, joten varmasti vetäydyn mökille, luonnon keskelle sinne Keuruun korpeen. Totta kai pienessä piirissä pitää nostaa malja ja muutama ja niin edelleen. Kyllä sitä huomaa jo vanhentuneensa jotenkin, vaikka ei ole mitään varsinaista kremppaa eikä ole tarvinnut juuri lääkkeitäkään syödä. Monessa mielessä on mennyt hyvin, mutta on ollut myös melkoiset henkiset painot päällä jo vuosikausia ja se on vienyt voimia. Murheensa kullakin. Noita isoja tulevaisuuden kuvioita ei tahtoisi ajatella liikaa, mutta ei voi oikein mitään, että ne pistävät päivittäin mietteliääksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla että ne pistävät mietteliääksi juuri noiden muiden painojen vuoksi.
      Ne herkistävät jotenkin tai jotakin. En tarkoita missään romanttisessa mielessä, vaan ehkä niin, että jos on menettänyt jotakin tai on koko ajan kuin menettämässä jotain, sitä tulee mieleen itsestään, että voiko maailmassakin olla virhe, voiko maailmakin vielä tuolla tai tuolla saralla pettää jostakin kohtaa.
      Sitten kun sen kohdan keksii, siis mitä se voisi olla myös itsen ja omien pikkujuttujen ulkopuolella, siitä tulee todellisesti henkilökohtaista. Se ei ole enää sen jälkeen mitään eksenstiaa tai politiikkaa, vaan kotiovella kolkuttava juttu. Yhtä todellinen kuin vaikka lasku jota ei ole varaa maksaa tässä eikä ensi kuussakaan. Tai pahempaa.

      Tuon ohella mietin myös paljon lasten ja nuorten tulevaisuutta, mistä Vesa siteerasikin. Eniten tietysti oman jälkeläisen, mutta kyllä myös naapurin.

      Poista
  7. jope, näin voi olla, sitä alkaa vetää kaikenlaisia analogioita, vaikka tietää etteivät ne tietenkään kaikin osin päde ja monessa kohtaa logiikka on vähän erilainen.

    yhteinen asia missä hyvänsä on luottamus ja siitä seuraava asioiden ennustettavuus, niin perheessä kuin yhteiskunnassa. kun se rakoilee, niin ei hyvä.

    eli se mihin ihminen ennen pitkää reagoi on luottamuksen puute. jos kokee (oikeutetusti tai edes sinne päin), että se mitä tehdään ei ole perusteltua tai että se on tekemistä, jonka varsinaista perustetta ei koskaan pistetä esille, herää epäluottamus.

    nythän esimerkiksi hallituksen toimiin on kohdistunut paljonkin epäluottamusta (sote, maahanmuuttohankkeet jne.), koska ei pelata avoimin kortein vaan myydään kansalle jotain sellaisin tiedoin ja tiedonannoin, jotka eivät vastaa tuotetta.

    totta kai ymmärrän, että kansalle ei kerrota kaikkea. eihän perheessäkään vanhemmat kerro kaikkea lapsille. mutta harvoin - toivottavasti - vanhemmat kusettavat ja pelaavat omaan pussiinsa. epäluottamusta yhteiskunnassa herättää se, että jää tunne kusetetuksi tulemisesta ja vieläpä siten, että päätökset vievät aivan vastakkaiseen suuntaan kuin mitä niistä puhutaan ja saavat aikaan aivan toisen lopputuloksen kuin millä asioita on perusteltu (sote, maahanmuuttoprosessit).

    kenelläkään ei ole varmasti mitään sitä vastaan, että verotuspohja kasvaa tai palvelut paranevat, mutta kun tosiasioiden ja asioiden seuraamisen valossa näyttää siltä, että tulee vain yhä suurempi joukko suita yhä pienemmän porukan elätettäväksi (humanitaarinen apu olisi helpompaa ja tehokkaampaa hoitaa muutoin) ja palvelut huononevat, niin syöhän se luottamusta.

    huom! tajuan kyllä, etteivät asiat ole näin yksinkertaisia ja järjestelmiä ja ajattelua on pakko kehittää maailman muutosten mukana, mutta kun tuntuu, että muutosten suunta sanellaan jostakin muualta eli globalismin näkökulmasta, jota ohjaa lopulta ja ennen kaikkea kovan luokan kylmä bisnes (tai sen kusettama globalistinen hyväntahtoisuus, joka näyttää usein lähimmäisten kavaltamiselta), niin tässä herää vielä moninkertainen epäluottamus siihen, että asioita todella hoidetaan oman kansan hyödyksi niin lyhyellä kuin pidemmällä aikavälillä.

    kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, mutta ei sellaiseen lopputulokseen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän rampoja - hyvinvointiyhteiskunta romutettu ja ihmiset vastakkain yhä voimakkaammin. näinhän siinä lopulta käy, kun rahat valuvat rikkaille ylikansallisille yhtiöille ja perusinfran ylläpitoon ei ole varoja, kun ruokittavia ja avustettavia on yhä enenevä määrä.

    no, en tiedä olenko oikeassa ollenkaan, mutta tällaisia epäileviä ajatuksia herää. ja sitten omat lapset ovat tuollaisessa maailmassa. ehkä siellä sitten pärjää, kunhan on tarpeeksi osaava ja yrittää kaikkensa.

    VastaaPoista