perjantai 7. syyskuuta 2018

Ihmiset



Pidän avoimista ja empaattisista ihmisistä. Ehkä vielä enemmän pidän varautuneista, hitaammin avautuvista. Avoin ja empaattinen ihminen, jolla on rajat, on esimerkillisen hyvä yhteiskunnallinen ihminen. Avoin ja empaattinen ihminen, joka on liian myöntyväinen, on vahingoittuva. Häikäilemättömät ihmiset voivat kusettaa tällaista ihmistä, kunhan vain osaavat vetää oikeista naruista. Tätä on koko nykymaailma pullollaan, myös hyvyysbisnes. Todella häikäilemättömät kusettavat kaikkia, aikansa.

Hitaasti avautuva ihminen, jonka yksi esiintymä on juro suomalainen, on myös esimerkillisen hyvä yhteiskunnallinen ihminen. Hän antaa omastaan ja auttaa, mutta harkitsee. Harkintaa voi kutsua myönteiseksi nuivuudeksi (järkevyydeksi ja laskutaidoksi), antamiseksi pitkin hampain, mutta antamista sekin on. Se on sellaista antamista, joka kiteytyy lentokoneiden turvaohjeissa: hätätilanteessa aseta happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Saattaa kuulostaa itsekkäältä (yli)empaattisen ihmisen korvissa, mutta uskon, että lentoturvallisuustutkijat tietävät mistä puhuvat. Jokainen tajuaa, että puhe happinaamareista koskee vain tietynlaisia tilanteita. Kukaan ei yritä uskotella, että kaikki selviytyvät mikäli kone rysähtää maahan tai mereen.

Kaikkein parhaita ovat ihmiset, jotka hoitavat vastuullisesti oman tonttinsa, omat duuninsa, pitävät niin sanotusti jalat maassa tai koneen ilmassa, eikä heidän tekemisiinsä tarvitse muiden puuttua. He osaavat myös sanoa kaiken maailman syyllistäjille ja ruikuttajille: Hoitakaa hommanne vai tahdotteko, että minä tulen ne hoitamaan.

Jos tällaiset lait pätevät normaalissa arkielämässä, perheissä ja työpaikoilla, niin miten ne eivät pätisi laajemmissa kehyksissä, kuten maailman asioiden hoitamisessa?

Vai kumotaanko tällainen logiikka sanomalla, että minä en usko tuollaiseen ihmisyyteen ja vastuuseen, koska tuohan kuulostaa ihan liikaa siltä reseptiltä, jolla rakennetaan koteja ja isänmaita.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti