Hyvän ihmisen dilemma

Heidi Hautalan väestöräjähdyslausunnot alkoivat pyöriä mielessäni, ja äkkiä tuli ajatus, miksi maailmanparantajien psykologiaan kuuluu voimakas taipumus todellisuuden kieltämiseen tai vähintään kiertämiseen. Se johtuu heidän ihmiskuvastaan. Heille ihminen on pohjimmiltaan ja lähtökohdiltaan hyvä. Hyvien ja sorrettujen ihmisten kansoittama - edes liika- ja ylikansoittama - maailma ei voi olla väärin, eikä ihmisen perinpohjaista hyvyyttä ja hänen oikeuksiaan voida rajoittaa, ei vaikka se johtaisi maanpäälliseen helvettiin. Kun kohdattavat tosiasiat ovat murskaavia, kuvaan astuu todellisuuden kieltäminen. Hyvä ihminen ei voi missään tapauksessa uskoa, että helvetti syntyy ja että helvetin syntyä voi auttaa myös hyvien ihmisten itsensä hyväätarkoittava toiminta silloin kun se ei edellytä käsitystä vastuusta.

Lienee sanottava, ettei maailma ole maailmanparantajienkaan mielestä yksinomaisen hyvä: on myös paljon pahuutta, mutta todellista pahuutta on vähän. Pahoja ovat ne, joilla on jotakin eli rahaa tai valtaa tai edellisiin liittyvää tai liittymätöntä vääränlaista ajattelua. Pahat ovat yleensä hierarkian huipulla ja vielä kohdennetummin länsimaissa. Toisin sanoen maailman pahuus on oikeastaan siinä, että on niitä joilla on (on ylipäätään tai liikaa) ja niitä joilla ei ole (tarpeeksi tai juuri ollenkaan).

Ratkaisu on tietenkin se, että omistavilta eli "pahoilta" tulee ottaa pois mahdollisimman hyvin se mitä he ovat keränneet itselleen, viis siitä onko kerääminen tapahtunut vääryydellä, älykkyydellä, suunnitelmallisuudella, oivaltavuudella, eettisesti tai vähemmän eettisesti. Virallinen kertomus kuuluu: omistavat ovat saaneet sen mikä heillä on sortamalla heikompia. Näitä heikompia eli sorrettuja on erilaisissa hierarkioissa loputtomiin.

Ei ole oikeastaan mitään väliä sillä, että mikä hyvänsä ihmisryhmä pitää sisällään melko luonnollisen jakauman muutamiin todella hyvin onnistuviin ja loppuihin eli heitä vähemmän onnistuviin, joukossa toki paljon kohtuullisesti onnistuvia ja sitten niitä hännänhuippuja. Pääasia maailmanparantajille on, että pahoilta otetaan pois se, mikä heillä on, ja se voidaan tehdä myös voimakeinoin mutta yleisesti ottaen ihmisyyteen ja hyvän jakamiseen vedoten.

Jokainen ymmärtää, ettei tässä narratiivissa itsessään karkeana kuvana ole mitään pahaa, kunhan sitä ei pidetä koko totuutena vaan näkökulmana. Tosiasiana pysyy, että maailman mittakaavassa on ihmisiä, jotka ovat kahmineet valtavat omaisuudet vääryydellä. Tämä voidaan myöntää, vaikka ei kuuluttaisikaan maailmanparantajiin. Mutta selitys on kapea eikä kovin karkein korjausmekanismein johda hyvään lopputulokseen, kuten kommunismin historia on osoittanut kerta toisensa perään.

On tietenkin sivistyneitä tapoja ottaa rikkailta ja antaa köyhille. Tällainen on esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan kaltainen verotus- ja tulonsiirtojärjestelmä, mutta se edellyttää toimivia yksiköitä ja tulosta ja niitä, joilla on mistä ottaa. Toki verotuksessakin tulevat rajat vastaan, jos oletetaan että jotkut ruokkivat kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia vain siksi että ovat rikkaita ja tekevät työtä, josta maksetaan hyvin. Motivaatiotekijät ovat merkittäviä. Ihmiset - ahneuksissaan mutta myös suunnitelmallisuuttaan - alkavat kiertää veroja ja keksiä keinoja, joilla motivoivat varallisuuden kasvattamiseen perustuvaa elämäänsä.

Se mikä tekee maailmanparantajien narratiivista kapean, on asioiden palauttaminen liian yksioikoisesti ja yksisuuntaisesti sortajiin ja sorrettuihin. On yhtä lailla totta, että myös hyvät ja köyhät kykenevät pahaan tai vievät asioita suuntaan, joka on kestämätön, eivät vain osattomuuttaan vaan myös tietämättömyyttään, ajattelemattomuuttaan, typeryyttään ja osaamattomuuttaan. Näihin asioihin voidaan tietenkin puuttua esimerkiksi koulutuksen ja tiedonvälityksen keinoin, mutta kaikkia näitä tekijöitä on mahdoton poistaa, esimerkiksi vuosisatojen pinttyneiden tapojen ja uskomusten vuoksi tai ryhmäidentiteetin määräävyydestä johtuen.

Yksilötasolla en oikeastaan pidä kaikkein merkityksellisimpänä tätä taloudellis-sosiaalista puolta. Esimerkiksi rahaa ja apua voidaan siirtää huono-osaisille vaikka kuinka paljon ja siten voidaan luoda mahdollisuuksia, mutta se ei välttämättä johda parantuneeseen tilaan niin kauan kuin on typeryyttä, ajattelemattomuutta, osaamattomuutta, tiedon puutetta, vastuuttomuutta ja aitoa pahuutta, myös vähäosaisten joukossa (tuskin kuitenkaan sen enempää kuin muuallakaan). Tämä kaikki todentuu esimerkiksi valtavana väestönkasvuna etnisesti ja hallinnollisesti sirpaloituneissa ja korruptoituneissa oloissa. Planeettamme ei kestä tällaista.

Syvällisemmin maailmanparantajien psykologian denialismi liittyy tappion ja kuoleman pelkoon. Koska heillä ei usein ole mitään muuta maailmaa ja merkitystä kuin ihmisyhteisöjen aikaansaama maailma, on liian murskaavaa todeta esimerkiksi tuhoisan ja valtavan väestönkasvun kohdalla se tosiasia, että tasapainoisesti hyvä maailma näyttää päivä päivältä yhä kaukaisemmalta tavoitteelta, monista saavutuksista huolimatta. Oikeastaan on niin, että maailmankuva, jossa ei ole oikeuksien rajoittamista ja vastuuttamista hyvän jakamisen ohella, johtaa aina romahdukseen.

Jos ihmiskunnan massiiviset epäonnistumiset esimerkiksi väestöasiassa myönnettäisiin, jäisivät toimenpidetasolla jäljelle mahdollisuudet, jotka on kiellettävä. Oikeastaan maailmanparantajalle jää jäljelle vain oma henkilökohtainen (ja toisten samanmielisten) hyvyys, joka ei enää mitenkään riittävästi voi muuttaa maailman kulkua saati estää omaa henkilökohtaista kuolemaa ja ajatusta siitä, että hyvä laji saattaa tuhota itsensä tai vähintään vahingoittaa itseään ja luontoa vakavasti äärimmäisen lyhyessä ajassa.


*

Tulen kuitenkin tässä kohtaa hyviä maailmaaparantavia ihmisiä vastaan sanomalla, että sosialismi totalitaarisen keskusjohtoisen kommunismin merkityksessä olisi ehkä ainoa keino pistää väestönkasvu kuriin. Esimerkiksi Afrikka voisi olla Kiinan kaltaisen kumppanin avustuksella kommunistinen manner. Ajatukseni kertoo lähinnä siitä, miten pahana pidän tilannetta ja keinojen puutetta käytettävissä olevaan aikaan suhteutettuna. En toivo tietenkään sellaista kolonialistista otetta, jossa Afrikka tyhjennetään mahdollisuuksista ja tuotot viedään Kiinaan, vaan sellaista parempaa säädeltyä kolonialismi-markkinatalous-kommunismia.

Tämäkin vaihtoehto on kuitenkin joka tapauksessa parempi kuin se, että afrikkalaiset lähtevät liikkeelle eurooppalaisten höyrypäiden "Täällä on tilaa, palvelu pelaa" -huutojen rohkaisemana - tämä on käytännössä etnokolonialismia, joka tuhoaa hyvinvointiyhteiskunnat pallon pohjoiselta puolelta ja antaa luonnolle lopullisen iskun. Ainoa toivo nimittäin on, että afrikkalaiset rajoittavat lisääntymistään, pysyvät aloillaan ja rakentavat yhteiskuntansa järjestykseen.

Nämä nyt tällaisina pikaisina puolenpäivän ajatuspalloina, joista kuulen mieluusti mielipiteitä.

PS. Minäkin toivon parempaa maailmaa ja teen osani sen eteen. Olen silti varautunut siihen, ettei sitä välttämättä tule. Ei ainakaan näillä nyt käytettävillä keinoilla, ei minun elinaikanani eikä monen muunkaan näitä lukevan elinaikana. Pienemmällä porukalla voisi onnistuakin.