lauantai 29. syyskuuta 2018

Länsirannikolla tapahtuu... taas...



2015 Irakista Suomeen tullut 28-vuotias nuori pakolaismies Alaa Albu-Salih ehti kääntyä Porin Teljän kirkkoherran Kaisa Huhtalan rakastavassa huomassa kristityksi, mutta kuten niin usein on huomattu, uskonto ei muuta ihmistä kertaheitolla toiseksi, jos muuttaa ollenkaan: Alaa on epäiltynä suomalaisen yksihuoltajaystävänsä mestaamisesta Porissa, vangittu todennäköisin syin ja häntä tutkitaan myös tuhopoltosta eli murhatun naisen kerrostalokämpän tuleen sytyttämisestä - on suuri onni, ettei ruumiita eli turhia uhreja tullut tulipalossa lisää.

Poliisitutkinnan ratkaistavaksi jää, oliko päänirtileikkuussa ja murhapolttoyrityksessä kyse jälkien peittämisestä vai mistä (murhatussa naisessa on ilmeisesti muitakin ulkoisen väkivallan merkkejä kuin kaulan alueelle kohdistunut väkivalta).

Jotain Alaan kääntymyksen syvyydestä ja ennen kaikkea suomalaisten sinisilmäisestä hölmöydestä kertoo se, että päänirtileikkausmurha tai murha-päänirtileikkaus tapahtui ilmeisesti päivää ennen kuin seurakuntavaalien ehdokaslistat julkaistiin - listoilla todellakin komeilee sitoutumattomien tunnusten alla Alaan nimi.

Mitä helvettiä tällaisessa tapauksessa voi kertoa murhatun yksinhuoltajan lapsille - että tämä kirkosta tuttu nuorimies, joka on ollut äitinne seurassa, irrotti äidin pään ja yritti sitten polttaa hänet asuntoonsa? Entä seurakuntalaisille?

Tämä on taas yksi ja vain yksi tapaus surullisessa vuoden 2015 pakolaiskriisissä, jonka hoitamisessa tai maahan järjestämisessä (ihan miten tahdotte, mutta olettaisin, että Orpo, Mykkänen ja Sipilä junailivat tulijat Suomeen yhteistyössä Ruotsin poliittisten päättäjien kanssa, kenties mukana oli muitakin Euroopan maita) on hyvin monitasoisia epäselvyyksiä, lepsuilua ja suoranaista valehtelua - ja juuri tämä lepsuilu ja kansalaisille valehtelu on mahdollistanut tämänkin turvapaikanhakijan tekemän rikoksen ja muut vastaavat (esimerkiksi Turun terroriteon ja lukuisat viime vuosina tapahtuneet raiskaukset).

Jo nyt kyseisen vuoden sirkus on syönyt uskottavuutta asioita hoitaneilta poliitikoilta mutta myös vaikeuttanut pahasti todellisten hätääkärsivien auttamista ja aiheuttanut kärsimyksiä murhatuille, pahoinpidellyille ja raiskatuille suomalais- tai muille maassa oleskelleille naisille - murhattuja ja raa'asti pahoinpideltyjä on mediasta lukemieni tietojen mukaan vähintään kymmenen ja kahdenkymmenen välillä, luultavasti enemmänkin, raiskattujen määrä lasketaan vähintään kymmenissä.

Jos jotain hyvää tällaisista tapauksista voisi seurata, mikäli niin tahdottaisiin, olisi että raakuudet voisivat lisätä oikeutettua epäluuloa ihmisten motiiveja kohtaan ja saisivat kysymään, miten tällaisia tekoja ylipäätään voitaisiin järjestelmällisesti ehkäistä.

Oma ajatukseni on, ettei voida ehkäistä mitenkään, mikäli maahan päästettävien ihmisten taustoja ei selvitetä mahdollisimman tarkkaan etukäteen. Mikään etuuksien tai palvelujen lisääminen tai suosiminen ei auta, ei ainakaan tässä tapauksessa auttanut, sillä on vaikea kuvitella, että Alaa Albu-Salihia olisi voitu kohdella Suomessa paremmin ja kunnioittavammin. Hänelle hankittiin työtä ja asunto, hänet otettiin mukaan seurakuntaan ja kutsuttiin ehdolle jopa luottamustehtävään. Sitä kotouttamisohjelmaa, jossa Alaakin oli, on käyty ihastelemassa Ranskasta saakka. Minun on toki mahdoton sanoa, millainen henkilökemia muodostui Alaan ja porilaisnaisen välille - se ja Alaan omaksumat ratkaisumallit olivat tietenkin ensisijainen syy tapahtumille. Mitkään ulkoiset puitteet eivät estäneet raakaa surma- ja silpomistyötä.

Yleistasolla: Olisi vihdoin viisasta alkaa toimia pakolaiskiintiöiden pohjalta ja nimenomaan kokonaisten hätääkärsivien pakolaisperheiden asemien turvaamiseksi. Yksinäisten paperittomien sotureiden maahan päästäminen ja kotouttaminen näyttää vaativan sellaisia uhrauksia, ettei siinä ole mitään järkeä ilman todella tarkkaa ennakkoseulontaa, jos silloinkaan. Tämäkin veijari, Alaa Albu-Salih, tuli Suomeen monen turvallisen maan lävitse.

Ne, jotka tahtovat sanoa, että mielenterveysongelmista kärsivät suomalaismiehet, pedofiilipapit ja -nuorisotyöntekijät, hirvet, peurat, porot ja kenties sudet, myyrät, punkit ja karhutkin aiheuttavat enemmän vahinkoa yksilöille ja yhteiskunnalle kuin nämä hätääkärsivät, voivat luonnollisesti pitää mielipiteestään kiinni. Ja ajatellaanpa sotepuuhien ja irtisanomisuojan höllentämistä ajavien toimia ja globaalia kapitalismia ja Suomen luonnonrikkauksien lahjoittamista ja myymistä ylikansallisille yhtiöille... Kyllä, nämä huomautuksen tekijät ovat omalta kantiltaan aivan oikeassa ja osin he puhuvat samoista hölmöläisistä, jotka järjestivät myös tämän niin kutsutun pakolaiskriisin maahamme...

Olivatpa kotoiset asiamme kuinka huonolla tolalla hyvänsä, minusta on silti yhä täysin vastuutonta, että tällaisia yksilöitä päästetään Suomeen. Jo nyt, muutaman vuoden kuluessa, heidän toimiensa tuloksena on ollut satoja pilattuja elämiä, kun otetaan huomioon murhatut, pahoinpidellyt ja raiskatut naiset lapsineen ja lähiomaisineen.

Ennen kaikkea tässäkin tapauksessa paljastuu, mikä hinta sinisilmäisellä hyväätarkoittavalla hölmöydellä on aivan tavalliselle ihmiselle, ei toki sille hyvätarkoittavalle hölmölle vaan jollekin muulle liiaksi luottavaiselle kanssaihmiselle, jonka pää brutaalisti irrotetaan (tai ainakin yritetään nirhata irti - tutkimukset ovat kesken).

Toki hyvää tarkoittavan hölmön sydän pysyy puhtaana, sillä hän on tehnyt vain hyvää, mutta toivoisin että tällaiset tapaukset saisivat myös aikaan jonkinlaista kriittistä ajattelua ja turvallisuusvaatimuksia enkä suinkaan tarkoita sillä muukalaisvihamielisyyttä vaan kriittistä palautetta päättäjiemme ja mahdollisten esikuviemme toimia ja toimintatapoja kohtaan. Toivottavasti myös muutoksia näiden päättäjien poliittisissa toimissa, muutoksia joita on aivan mahdollista toteuttaa, jos niin vain tahdotaan.

Luulen, että tällaiset järkyttävät tapahtumat, vaikka ne toistuisivat uudelleen ja uudelleen, ovat päättäjille, poliitikoille ja ideologeille kaikessa kiusallisuudessaan aivan liian pieniä ja banaaleja, jotta niihin kannattaisi kiinnittää huomiota. Tänäänkin ovat puukot heiluneet vähän siellä ja täällä ympäri Eurooppaa, mutta mitäpä pienistä.


Jos haluatte tarkastaa jutun faktat, löydätte esimerkiksi MTV:n selvitykset asiasta. Lisää löytyy Satakunnankansasta ja monesta muustakin paikasta.



keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Välitila





Minulla on mielessäni jokin puheteko

mutten tiedä minkä nälkä minulla on

- - - siispä vaikenen.



tiistai 25. syyskuuta 2018

Kynnyksellä




Ajattelen itseäni enkä voi olla ajattelematta kaikkia niitä ikäisiäni kaameita 70-luvun taloja, jotka ovat täynnä suunnittelu- ja rakennusvirheitä eli aikalaistietämättömyyttä ja -välinpitämättömyyttä ja hutilointia. Tulee syksy ja märät kelit, kylmä talvi, pommi tikittää. Maanvaraisia betonilaattoja ja tasakattoja, valesokkeleita ja riittämättömiä salaojituksia ja kosteuseristeitä, olemattomia räystäitä ja kaatoja, muovisulkuja, asbestia. Taloja rakennetaan ja kaatuu, lahoaa, joku laajentaa, tekee pintaremonttia, joku siirtää vanhankin hirsirungon, ja siinä missä eilen oli kivitalo, on pelkkä monttu tai alkava niitty tai metsäaukiolle päättyvä tie tai täyteen romua kertynyt piha. Jälleen uusi päivä valmistautuu uuteen kuumuuteen ja hiljaisuuteen, kunnes ansa laukeaa.







Merkkipäiviä



Huomenna on synttärini - olen siis askelen lähempänä kuolemaa.

Samana päivänä Lidlissä vietetään muovipussitonta päivää - maailma on muutamaa kassia parempi.

Taitaa olla win-win, niin minulle kuin maailmalle - merkkipäivän paikka.

Mikä yhdistää minua ja muovikassia?

Jos tahtoni toteutuu, kumpikin poltetaan elinkaarensa päässä.

Minä olen luultavasti moninverroin muovipussia pahempi ympäristöhaitta

myös kuolleena - syynä ei ole toksinen maskuliinisuuteni vaan amalgaamien elohopea...

Älä suutele miestä, jolla on amalgaamit suussa - saat elohopeamyrkytyksen.








maanantai 24. syyskuuta 2018

Nimityksistä



Kahdeksanvuotias tyttäreni loukkaantuu aina kun sanon hänelle tietyllä tiukalla äänellä "tyttö", esimerkiksi "Nyt, tyttö, suu kiinni!"

"Mitä, olenko minä sinulle joku 'tyttö'!", hän tivaa, vaikka tajuaa, että olen hermostunut kiukutteluun. Tytöksi nimittäminen ärsyttää selvästi.

Siispä yritän sukupuolineutraalimmin: "Nyt, lapsi, suu kiinni!"

Parku on entistä kauheampi.

"Mitä, kutsutko minua lapseksi!"

Myönnän, tämä puhuttelu on etäännytyksessään entistäkin loukkaavampi.

No, vedän sitten korrektisti tai oikeastaan ainoalla mahdollisella tavalla: "Helmi, nyt suu kiinni!"

Ei reaktio ole yhtään vähemmän äänekäs, mutta tyttäreni arvostaa sitä, että puhuttelen juuri häntä ja hänen omalla nimellään. Henkilökohtaista käskyä on helpompi noudattaa.

Joukkoihin näitä sääntöjä on hankala soveltaa. Alkavat vaikeudet ja muodollisen epäluontevat puhuttelut, joista jotkut kuitenkin tykkäävät, kun vaihtoehtojakaan ei ole. Ei auta kuin pistää huumoria peliin:

- Kansalaiset, medborgare, aloitan, kun paikalla on vähänkin isompi joukko... No, tässä kierretään tosin sukupuoleen viittaavat ilmaisut, mutta langetaan etnisyyden - vai menikö sekään oikein - ansaan... Otetaan uudelleen:

- Kansalaiset, medborgare, kansallisuutta hakevat ja mahdolliset paperittomat...

Taisi mennä taas väärin. Otetaan sitten luettelolla:

- Anna, Jussi, Pekka, Tuija, Irma, Jaakko, Arto, Nanna, Hassan, Ibrahim...

Tai sanotaan yksinkertaisesti:

- Kuulkaas kaikki, nyt teemme näin...
















sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Lähdössä



Tänään kuikat tekivät lähtöharjoituksiaan järvellä, ottivat vuorollaan vauhtia ja lensivät hetken veden päällä.

Ne ovat siis jättämässä järviseudun.

Siltä näyttää. Ehkä sää on vihdoin kylmenemässä, kun parvi harjoittelee niin vakavissaan.

Ne suuntaavat Afrikkaan.

Niin minäkin luulin ennen, mutta Suomen kuikat talvehtivat Mustallamerellä, jotkin myös Itä- ja Välimerellä. Tosin talvehtimisalueita ei täysin tunneta.

Aikamoinen matka silti.

Kyllä, ne näyttävät sulavammilta vedessä kuin ilmassa. Väliin niillä on kahakoita joutsenten kanssa.

Minä pidän enemmän kuikista.

Samoin. Niiden arkaaisissa liikkeissä on aivan omanlaisensa lumo. Kotijärveni ei olisi itsensä ilman lintujen reviirihuutoja ja lipumista järven tyynissä kohdissa.

Kuikanpelloissa?

Niin, niissä ne viihtyvät, olipa alla millainen syvyys hyvänsä.











perjantai 21. syyskuuta 2018

Kuulumisia



Miten menee?

Poispäin, jatkuvasti poispäin.

Minne?

En osaa sanoa, mutta tuo on suunta. Sanotaan, ettei avaruudessa ole suuntia, mutta saman voin sanoa omasta elämästäni. Katson itseäni ja päivä päivältä huomaan, että loittonen. Siinä on jopa jotain humoristista.

Miten?

Menen esimerkiksi kuselle, ja siinä sitten seison pöntön edessä muna kädessä ja katselen toimitusta ikään kuin ulkoa päin. Tai keitän kahvia ja katselen, kuinka käteni touhuavat.

Tuohan on aivan tavallista.

Ehkä, mutta huomaan muuttuneeni, tai siis mieleni tarkastelee ruumiini, uuden ruumiini toimintoja huvittuneena.

Uuden?

Uuden siinä mielessä, että ruumiini on toisenlainen tai pikemminkin on niin ettei mieleni ole täysin yhtä sen kanssa. Tätä kutsun loittonemiseksi, muiden muassa.

Ehkä se on vain vanhenemista.

Ehkä.

Kaikkea hyvää kuitenkin.















torstai 20. syyskuuta 2018

Kaksi tapaa esittäytyä





Olen aika hyvä ihminen mutta on minussa paskatkin puolet

Olen aika paska ihminen mutta on minussa hyvätkin puolet

Kumpaan meistä tahtoisit tutustua






Miksi ideologiat ovat hyödyllisiä?




Ei kai siihen muuta selitystä ole kuin että niillä voi muokata havaintokenttänsä ja tiedonprosessoinnin rakennetta ja tehdä siten olostaan mukavamman. Siihen ne subjektiiviset hyödyt sitten jäävätkin. Luulen, että ideologisen kudelman sisäiset ristiriidat kuvastavat melko lailla sitä, mitä ne blokkaavat pois havaintokentästä.

Tämä kaikki ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ideologia yhdistettynä valtaan on mahtava työväline toisten manipuloinnissa ja ohjailussa.





Totaalibuuttaus aivan kaikkeen




Ctrl-Left + Alt-Right + Del-Globalism (Cap & Soc-ism)





keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kafkaa ulkomuistista




Vajonneena pimeään, siinä minä olen, niin kokonaan yöhön vajonneena kuin toisinaan painamme päämme käsiimme emmekä osaa niitä erottaa. Ihmiset nukkuvat kaikkialla, kaupungin jokaisessa kivisessä ja puisessa rakennuksessa ja kaupungin liepeillä. Onko se totta? Näyttelemistä, vähäistä näyttelemistä, viatonta petosta se on, että he olisivat turvassa taloissaan, lujissa vuoteissaan lujan katon alla tai ojentelisivat itseään lattioille keräämilleen vällyille. Kaikki ovat taivasalla, yöllisessä metsässä kuin rosvolauma, suuri joukko ihmisiä kokoontuneena samaan paikkaan niin kuin silloin kerran kun oli yö. Jokainen on heitetty sinne, missä maataan jäistä maata vasten käsi pään alla tai seistään puun kyljessä hytisten aamua odottaen, vain harva hengittää levollisesti syvällä toisessa maailmassa. Minä valvon, en valvoakseni toisten unta, vaan tietääkseni, etten voi estää yhtäkään onnettomuutta. He sanovat: jonkun täytyy valvoa kaikkien puolesta. He uskovat olevansa hyviä ja pahoja, mutta kuolevat jokainen.






Hieno keskustelu väestönkasvusta ja ilmastonmuutoksessa



Kiitos Jonimatille vinkistä! Hieno ja hyvässä hengessä käyty keskustelu ilmastonmuutoksesta ja väestönkasvusta Yle Puheessa. Keskustelemassa BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde ja Helsingin yliopiston väestötaloustieteilijä Ulla Lehmijoki.

Periaatteessa väestönkasvu taittuu, kaikki mallit viittaavat siihen, mutta olennainen kysymys maapallon kohtalon kannalta on, riittääkö aika väestönkasvun kääntymiseen eli paljonko planeetalla on näillä elintavoilla ja tällä väestömäärällä aikaa.

Minusta keskustelijat puhuivat niinkin pitkästä ajasta kuin 200 vuodesta, jonka kuluessa - mikäli olosuhteet kehittyvät riittävästi - väestönkasvu yhteiskunnassa tasaantuu. Rohkaiseva esimerkki nopeasta väestönkasvun taittumisesta on ollut maailman köyhimpiin kuuluva Bangladesh. Se on vaatinut ehkäisy- ja terveydenhoitotiedon viemistä ruohonjuuritasolle.

Väestönkasvun taittuminen ja olosuhteiden vakiintuminen edellyttäisi nopeaa muutosta Afrikassa ja muualla väestöräjähdyksen alueilla. Se vaatisi väestö- ja yhteiskuntapolitiikkaa, tietoa ja osaamista - tämän väestönkasvua hillitsevän väestö- ja yhteiskuntapolitiikan tulisi olla myös Euroopan agendalla vähintään yhtä keskeisellä sijalla kuin ilmastonmuutos.

Kokonaisvaltaiseen pakettiin pitäisi kuulua ehkäisy, terveydenhuolto, naisten aseman parantaminen, koulutus, uskonnollisten ja traditionaalisten käytäntöjen, kuten lapsiavioliittojen, korvaaminen tiedolla, työn luominen, ihmisten sitouttaminen alueilleen ja kestävä suhde ympäristöön.

Se mikä minulle jäi epäselväksi ohjelman jälkeen on, mille tasolle väestömäärän pitäisi jäädä ja millaista teknologiaa meidän tulisi käyttää, jotta planeetta kestäisi ihmislajin pidemmän oleskelun.

Monet poliittiset kysymykset, jotka liittyvät räjähdysmäiseen väestönkasvuun, ovat akuutteja, mutta pelkään, että yhteiskunnissa asioista päättävät ja asioita ajavat poliitikot eivät pääse / päästä itseään keskustelemaan tutkimustiedon pohjalta ja suunnittelemaan tiedon tuella välttämättömiä toimia vaan keskustelu jää politiikaksi todellisuuden jyrätessä omia teitään.

Ehkä tällaista pessimismiä ei tarvittaisi jos myös poliittisella tasolla, esimerkiksi puolueissa ja niiden ajamissa asioissa, planeetan kohtalonkysymys otettaisiin kyllin vakavasti - sen tiedän, että tutkimuksessa otetaan, vaikka aina näkökulma ei olekaan suoraan väestönkasvussa.


Leena Krohn asioista



Leena Krohn on hieno ja monipuolinen kirjailija, vaikka en ole aivan kaikista hänen teoksistaan tai niiden estetiikasta erityisemmin pitänyt.

Tässä Ylen haastattelussa Krohn puhuu sellaista järkeä, jota toivoisin aikaamme. Ei turhaa haihattelua tai toiveikkuutta tai raivoa, vaan asiaa siitä, miten asiat kenties menevät. Silloin kun ihmiset saavat olla yksilöitä ja osaavat ajatella, jälki voi olla vaikkapa tällaista.





Venäläinen talo



Venäläisten rakentama korkea kivinen paritalo on seissyt tyhjillään kaksi vuotta. Oravat kiipeävät sen katoilla, tiaiset tunkevat päätään tuuletusluukkujen metalliverkkoihin, pihan ruoho saa kasvaa; tahtoisin kurkistaa taloon niin kuin metsään hylättyyn vihreään pulloon, mutta se on tarkoin vartioitu. Kun astelen pihalle, rävähtävät valot kuistille ja kolmeen sisäänkäyntiä tarkkailevaan tolppaan. Mikä on tämän tyhjän talon tarkoitus? Kesähuvila se ei ole, vain kerran näin perheen raottavan sälekaihtimia ja katsastavan takkaa, kiipeävän yläkerran huoneisiin. Talo ei ole myynnissä, se odottaa jotain. Pöly kertyy pullontiiviille, tarkoin varjelluille seinille ja lattioille.





maanantai 17. syyskuuta 2018

Synttärijuhlia




"Olisi hyvä myös muistuttaa, että tänään syntyvistä lapsista iso osa elää vuonna 2100. Monen isoisän, isoäidin lapsenlapset, joita on perhejuhlissa sylissä juuri nyt tänä kesänä pidelty, ovat sitten elossa 10-12 miljardisella planeetalla, joista eurooppalaisia sanan klassisessa mielessä on alle 5 prosenttia."

Näin loihe lausumaan jope eräässä kommentissaan keskusteluihimme. Saattaa olla, että väkeä on enemmänkin, paljonkin enemmän, ellei luonto pääse puuttumaan ihmisen touhuihin viruksineen ja tappajabakteereineen ja ilmastonmullistuksineen. Minä en ole noita vuoden 2100 aikoja näkemässä, eikä ole moni muukaan sanojani lukeva. En välttämättä tahtoisikaan olla.

Mikä on meidän vastuumme siinä, että lievitämme tulevien sukupolvien kärsimyksiä? Mitä voimme tehdä? Millaista ajattelua se vaatii? Millaista toimintaa se vaatisi? En näe juuri lainkaan ajattelua, joka ei johtaisi tulevaisuuden katastrofeihin - näen lyhytnäköistä ajattelua, huonoa ajattelua. Jopa Eurooppa, jolla on mahdollisuus nähdä ja ajatella ja auttaa, tahtoo jotain muuta, tahtoo hanakasti jotain aivan muuta. Se tahtoo luovuttaa itsensä merelle, ja se onkin häviävä laine kansojen meressä. 

Täytän ensi viikolla vuosia, ja samana päivänä täyttää esikoispoikani. Hänestä tulee täysi-ikäinen. Olen lakannut laskemasta omia vuosiani ja alkanut laskea toisten, lasteni, vuosia, vaikka kukaan ei tiedä mihin asti kenenkin taival kantaa.

Meidän yhteiskuntamme olisi viimeisiä pystyssä pysyviä, jos antaisimme sen olla ja kehittäisimme sitä. Meillä on kaikki luonnonolosuhteet puolellamme, ja meillä on ainakin toistaiseksi jokseenkin toimiva yhteiskunta, vaikka kovasti sitäkin rapautetaan. Miksi rapautetaan ja vesitetään ja näin sanotaan muillekin - tämä on hyvä, toimitaan näin. Miksikö? Jostakin solidaarisuudesta? En usko, pääasiassa syinä ovat valta ja pyrkimys ohjata taloudenhoitoa johonkin muuhun kuin kansallisesti hallittavissa olevaan suuntaan. Ja tietenkin hyväntahtoinen solidaarisuus, jonka toimivuutta ei jakseta tai tahdota miettiä. Ainoa solidaalisuus olisi itsemme ja toisten vastuuttamista, sen sanomista, että meillä tämä menee nyt perseelleen tästä syystä ja teillä tuosta syystä, eiköhän aleta kaikki rajoituksen talkoisiin, toiset ilmaston, toiset syntyvyyden asiassa.

Koska olemme ihmisiä, teemme jotain muuta. Emme säilytä ja ajattele ennakkoon, teemme mieluummin vallankumouksen tai uudistuksen jollakin epäolennaisemmalla poliittisella tasolla ja pilaamme mahdollisuutemme. Niinpä tapahtuu jotenkin toisin. Se on miltei vääjäämätöntä. Lapsemme näkevät sen.




sunnuntai 16. syyskuuta 2018

# Rikkaus # voimavara # unelma



Pahimmat ennusteet kertovat, että planeetan väkimäärä voi olla 2100 jopa 20 miljardia & Afrikka kasvaa joka tapauksessa yli äyräiden. (En pidä tuota 20 miljardin lukua todennäköisenä, koska sellaista populaatiopyrähdystä ennen on tapahtuu kaikenlaista.)

Mutta eipä hätää, avataan rajat niin ettei mitään kriteereitä ja valvontaa (miksi meidän pitäisi tietää kuka missäkin on, sehän on poliisivaltio sellainen), tehdään identiteettipolitiikkaa niille jotka ovat vielä suhteellisen hyväosaisia ja halveksutaan toimivia valtiorakenteita ja arvokasta työntekoa ja kaikkea mikä nyt edes vähänkään toimii (osa porukasta vasemmalta ja osa oikealta, samaa kapitalistisen - perimmiltään kapitalismin pussiin ropisevaa - globalismin köyttähän tässä vedetään) ja avustetaan nyt perkele vihdoinkin kunnolla loppuun tämä alkanut joukkoitsemurha, koska meillä on unelma (vain sävy vaihtelee).

Right, eiköhän mennä näillä ja haistateta vitut kaikelle. Eläköön vallankumous!











lauantai 15. syyskuuta 2018

Toiveajattelusta





Toiveajattelu on - niin, toiveita herättävää. Maailmaa sillä ei pelasteta eikä paranneta. Mitä tekee fiksu vasemmistopoliitikko ennen vaaleja? Kerää äänet pois pitäytymällä toiveikkuudessa. Ihana hyvyys, oopiumia kansalle, jolta horisontti katosi.

Toiveajatus vs. tosiasia: Emme saa ensi hallituskaudella veroparatiisien rahoja käyttöömme emmekä seuraavallakaan. Kaikki revitään meidän jokaisen suomalaisen selkänahasta, ei vain rikkaiden. Mitä enemmän hyvyyttä, sitä enemmän vastuita tai velkaa tulevaisuuden ihmisten maksettavaksi. Vasemmisto sanoo "Otetaan kaikki mukaan" ja tarkoittaa "Kuormitetaan lisää niitä jotka ylipäätään jotain tekevät" tai "Otetaan velkaa ja pistetään jälkipolvet maksamaan". Tällaisella asenteella ei voi kuin lisätä kuormaa, sosialisoida, verottaa rankasti nykyisiä ja tulevia. Sitä on toiveajatusten toteuttamisen realismi.

Vasemmiston pitäisi sanoa suoraan: hyvyydellä on hintansa, ja meidän hyvyytemme on siinä mittaluokassa, että se todellakin tuntuu. Tämä olisi rehellistä politiikkaa ja vetoaisi varmasti suomalaiseen masokistiin.

Vasemmiston pitäisi sanoa: emme pärjää ilman yrittämistä ja työtä ja työntekijälle turvattua asemaa (vanhan vasemmiston fokus). Sitä he eivät nähdäkseni sano, vaan puhuvat kaikille jakamisesta ja identiteettipolitiikasta, yhä enenevässä määrin.

Vasemmistolla on silti tärkeä tehtävä: estää äänien meneminen niille ankeuttajille, jotka osaavat laskea tai ohjaavat varallisuuden ulos maasta. Vasemmistolaisuus on parhaimmillaan filtteri kepulaisen tai kokoomuslaisen kylmässä sydämessä, mutta johtamaan sitä ei voi asettaa, koska pelkällä jakamisella emme selviä.

Pitäisi löytää tie keskemmältä, mutta siellä ei ole vakaata polkua, jota ihmiset tahtoisivat kulkea.






torstai 13. syyskuuta 2018

Onko Dalai Lamakin paha nationalisti?




Tiibetin hengellinen johtaja Dalai Lama esiintyi eilen keskiviikkona Malmö Live -tapahtumassa. Hänen sanomansa oli maanläheinen. Dalai Laman mukaan "Eurooppa kuuluu eurooppalaisille". Hän sanoi, että turvapaikanhakijoiden tulisi palata kotimaihinsa rakentamaan yhteiskuntiaan. Dalai Laman mukaan Eurooppa oli "moraalisesti vastuussa" ja sen tuli auttaa pakolaisia, kun he kohtasivat hengenvaaran. Euroopan velvollisuus on ollut ottaa vastaan ja kouluttaa heitä, mutta lopulta pakolaisten tulisi palata "kehittämään omia maitaan".

No, Euroopan tilanne on huomattavan monimutkainen, mutta ei tuossa yksinkertaisessa viestissä ole mitään vikaa. Tällaista asetelmaa ovat painottaneet oikeastaan kaikki viisaat ihmiset jo monen vuosikymmenen ajan. Mikä olisi luonnollisempaa kuin kehittää ja rakentaa oman alueensa kulttuuria ja yhteiskuntaa mikäli olosuhteet sen sallivat? Näin tapahtuu ympäri maailmaa kerta toisensa jälkeen esimerkiksi ympäristökatastrofien ja sotien jälkeen.

On vain niin, että joukossamme ovat juuri nyt paljon monilukuisempana ne kansansivistäjät ja mielenhallitsijat, jotka kääntävät oman alueen arvostamisen ja siitä vastuunkantamisen pahuudeksi. He kertovat esimerkiksi Kirkon ja kaupungin kolumnissa, kuinka "natsitervehdykseen voi vastata". Niinpä, natsismihan se tässä koko ajan lurkkii nurkan takana ja aivojemme sopukoissa suurimpana vaarana, sillä on vielä muutamia ihmisiä, jotka uskaltavat ja osaavat ajatella tervejärkisesti Dalai Laman tapaan, että aikansa kutakin ja vastuunsa jokaisella...

Vakavasti, kuinka moni teistä on kohdannut natsitervehdykseen ojennetun käden edes kerran elämässään paitsi elokuvissa?* Minä olen kohdannut monenlaisia muita käsiä mutta en yhtään natsitervehdystä ja ennen kaikkea olen kohdannut yhä enenevässä määrin puhetta pahoista valkoisista ihmisistä, jotka ovat pahoja ilmeisesti siksi, että osaavat yhä jonkin verran ajatella. No, syntyypä ainakin mielenkiintoisia näkökulmia aikamme asioihin ja siihen, mitä pidetään olennaisena ja vaarallisena. Ehkä kukaan näistä toimittajista, dosenteista ja dosentittarista ja sosiaalietiikan professoreista ei kuitenkaan rohkene aivan suoraan tuomita Dalai Laman puheita rasistiseksi kansankiihottamiseksi, vaikka häntä hieman yksinkertaisena miehenä luultavasti pitävätkin... Taitavat mieluummin vaieta koko ukosta ja tämän horinoista.



*

Täytyy sanoa, että jos minua, suhteellisen sivistynyttä ja rauhanomaista ihmistä, tämä jatkuva mielenmanipulointi ja opettavaisuus ja viholliskuvien rakentelu alkaa vituttaa, niin vituttaa ja vihastuttaa se varmasti monia muitakin ilman mitään kansallismielistä ideologiaa.  Itse edustan keskiluokkaa, joka ei vielä ole menettänyt tulevaisuudennäkymäänsä, mutta joka kylläkin on yhteiskunnallisesti vastuullisessa asemassa ja jota monin tavoin kuormitetaan ja joka myös monella tapaa kantaa vastuuta lähimmäisistään ja kaukaisemmistakin ihmisistä. Täytyy sanoa, että alan ymmärtää miltä on tuntunut menneiden aikojen tavallisista työtätekevistä ihmisistä, kun heille on vuosikymmenet tuputettu asiaa kysymättä ja yläpuolelta uskontoa ja isänmaanaatetta.

"Käytä joukkoliikennettä siedätyshoitona viholliskuvia vastaan", ehdottaa Kirkko ja kaupungin verkkokolumnistina aloittava Jaana Hallamaa (K & K, 13.9. B9). Viholliskuvia? Ehkä nämä hyvää tarkoittavat ihmiset eivät ymmärrä, että juuri he toiset aliarvioidessaan ja toisia demonisoidessaan ovat kaikkein pahimmin kiihottamassa ja ärsyttämässä kansalaisia ja syventämässä kahtiajakautuneisuutta, jota he muka omine keinoineen ovat lieventämässä. Tällaisesta eettisestä paskapuheesta heräävä tunne vain vahvistuu, kun omaa mieltä on padottava, jottei saisi syytettä ties minkä uuden normin mukaisesta "maalittamisesta", väärästä mielipiteestä tai jopa väärin tuntemisesta tai tekemättä jättämisestä.

Väittäisin, että promille suomalaisista on millään tapaa kiinnostunut natsismista tai sille rinnasteisista aatteista tai on siihen suuntaan kallellaan tai edes etsimällä löytää sellaista elinympäristöstään. Sen sijaan järjestelmällinen mielenmuokkaus viholliskuvineen altistaa erittäin suuren joukon ihmisiä jatkuvalle pahoinvoinnille, johon ei olisi mitään syytä ilman näitä sosiaalisten hyveiden saarnaajia ja niitä ristiriitoja ja matalamielisiä oletuksia, joita heidän viesteihinsä sisältyy. Samaa manipulaatiota ja markkinapuhetta päivästä toiseen, eettisesti ja vähemmän eettisesti. Vähemmästäkin syntyy ajatus vihollisesta... omien keskuudessa.

Jos et ole puolellamme, olet omassa karsinassasi, johon juuri sysäsimme sinut, olet meitä vastaan ja... niin, niin surullista kuin se onkin, olet natsi tai sellaiseksi tulossa, sillä et pelaa "henkisen altistamishoitomme" säännöin. Tämä on vähän sama juttu kuin että aletaan kutsua foobikoiksi ihmisiä, jotka eivät ehdottoman avosylisesti ja itsesuojeluvaistottomasti ole halaamassa selvästi erittäin ristiriitaisia ja riskialttiita ideologisia kokonaisuuksia, joita joku suuressa hyvyydessään tai ymmärtämättömyydessään kritiikittömästi kannattaa.

On aivan turha sanoa, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Kyllä tavallinenkin ihminen älähtää, jos häntä pommitetaan ja kaupan päälle vielä kutsutaan koiraksi. Jos rankasti verotettu, päivänsä, iltansa ja usein viikonloppunsakin yhteisen hyvän eteen töitä paiskiva ja toisia auttava ihminen saa kerta toisensa perään kuulla esimerkiksi kirkon lehdestä jotain niin älytöntä kuin että hänen pitäisi alkaa ajella joukkoliikennevälineillä (joilla hän muutenkin liikkuu ja jotka ovat täynnä mitä erilaisimpia ihmisiä), jotta pääsisi toiseuden pariin, ja että hänen pitäisi vieläpä alkaa harjoittaa "henkistä altistamishoitoa", jotta "tottuisi ihmisten erilaisille mielipiteille", niin onhan se jo syvältä ja haisee. Helvetti, että tämäkin aviisi on pilattu samalla lässytyksellä! Kenelle näitä juttuja kirjoitetaan ja kuka tällaista tahtoo? Oletus ilmeisesti on, että Kirkon ja kaupungin lukija kuuluu umpimielisten rasistien riskiryhmään, niin kuin mielenhallitsijan uhkakuvissa tavallinen suomalainen usein kuuluu.

Ensinnäkin voin sanoa, että joudun päivittäin tekemisiin itsestäni poikkeavien ihmisten kanssa hyvinkin läheisesti ja monella tapaa - kukapa ei joutuisi, enkä tässä mene ollenkaan etnisyyden tasolle. Minulla on ystäviä, joiden mielipiteet eroavat varmasti omistani. Luulen, että tämä on ihmisille aivan arkipäivää. Toiseksi oma asuinalueeni lähistöineen on erittäin monietninen. Kotikauppani eli Havukosken Lidlin kassajonoissa ja käytävillä sekä Koivukylän muissa kaupoissa ja pizzerioissa pääsen nopeasti selvyyteen eri taustoja edustavien ihmisten elämänmuodoista  - luulen, että paljon paremmin kuin Helsingin keskustan raitiovaunuissa ja kantakaupungin jugendkerrostaloissa. Sellaisesta altistamisesta ei ole puutetta, eivätkä minua ärsytä lainkaan nämä toisenväriset ja toisella tavalla pukeutuvat ja puhuvat ihmiset, vaan olemme kaikki ostoksilla ja hoitamassa asioitamme ja yritämme kukin lappaa koreihimme arkisia aineksia perheitämme varten sen mukaan kuin meillä on sillä helkellä varaa. Kaikki sujuu kohteliaasti ja ystävällisesti, joten en tarvitse siedätyshoitoa ainakaan tällaiseen arkipäiväiseen toiseuteen, jossa yhteisenä nimittäjänä on, että kaikki yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja käytöksellään toisiaan kunnioittaa. En muista, että olisin todistanut kertaakaan valkoisen roskaväen rasismia Itä-Vantaalla liikkuessani. Tietty väki minua hieman pelottaa, nimittäin huumehörhöt, jotka ovat arvaamattomia ja saattavat liikkua myös autolla.

Sen sijaan tunnen useinkin tarvitsevani hajurakoa toiseuteen, jota mediasta lukemani hyvien, oman hyvyytensä vallassa olevien ihmisten todellisuudesta irronneet lässytykset edustavat. Toki ne auttavat minua terävöittämään omia näkökulmiani, sillä ne poikkeavat jossain määrin siitä, missä itse näen elämän parhaat mahdollisuudet. Sallin ja suvaitsen näitä mielipiteitä ja mielipiteillä höystettyjä uutisia, sillä eivät ne aina ole täysin vailla pohjaa, ja ehkä ne myös kohottavat niiden esittäjien elämää.

En kuitenkaan pidä tarpeellisena hylätä luonnollisiksi kokemiani reaktioita siksi, että joku sosiaalietiikan professori on saanut sellaisen tutkimusaiheen päähänsä, sillä mitä ihmisestä jää jäljelle, jos hän myy järkensä ja luontaiset reaktiomallinsa, jotka ainakin omalla kohdallani ovat osoittautuneet useimmiten erittäin terveiksi ja toimiviksi, vaikka on minuakin joskus kusetettu ja olen tehnyt virhearvioita. Jos "etiikka on sitä, että yritämme toimia luontaisia reaktiomallejamme vastaan", kuten Hallamaa Kirkon ja kaupungin haastattelussa määrittelee, niin hyvästi ihmisyys. Minusta Nietzsche oli tässä suhteessa miljoona kertaa parempi eetikko sanoessaan, että pikemminkin kuin torjua vaistomme meidän pitäisi ajatella ne loppuun.

Tunnustan, että tunnen fyysistä pahoinvointia nykyisesti yleisen mielenmanipulaation edessä, sillä se sanoo, että fyysisesti terveet ja vaistonvaraiset reaktioni, jotka myös järkeni ja havaintoni useimmiten vahvistavat, ovat pahoja. Tulee mieleen rukous: Anna anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.



*

Jos mietitään Pohjoismaiden tilannetta, on Norja lähettämässä 1600 somalia takaisin kotimaahansa, koska viranomaiset arvioivat maan turvalliseksi. Syyriasta on tullut selkeä viesti, että maa odottaa jälleenrakentajia, ja joku delegaatio Ruotsista kävi tutustumassa alueisiin. Minua tällaiset viestit ilahduttavat, sillä ne kertovat rauhasta, vaikka ymmärrän aivan hyvin, että kaikki eivät tahdo palata. Voi olla, että taustalla on niin järkyttävää väkivaltaa, on vaikka uusi rakkaus tai työpaikka tiedossa, ja puhun nyt tietenkin humanitaarisista maahanmuuttajista.

Euroopan eliitti näkee luultavasti ajatuksen paluusta kokonaan vääränä, media ei näistä uutisista juuri pukahda, vaikka iso osa tänne pakolaisina muuttaneista ihmisistä elää toimettomana ja vailla syvempää sidosta yhteiskuntaan, toisin sanoen ilman sen suurempaa tarkoitusta ja mieltä eli kuuluvuutta - kuulumattomuus on myös hyvin yleisesti pakolaisten oma kokemus, ja he identifioituvat yhä paljon voimakkaammin omaan lähtömaahansa kuin Suomeen. Näin kertoo Tilastokeskuksen UTH-tutkimus (2014), joka käsittelee kaikkia ulkomaalaistaustaisia:

"Pääkaupunkiseudun ulkomaalaistaustaisista vajaa seitsemänkymmentä prosenttia samastui täysin tai melko paljon taustamaahansa ja noin kolmannes puolestaan täysin tai melko paljon suomalaisuuteen. Pääkaupunkiseudulla vuonna 2014 asuneista ulkomaalaistaustaisista yli puolet ei kuitenkaan samastunut suomalaisuuteen lainkaan tai samastui vain vähän."

Varmasti sopeutumistoimia pitäisi kehittää, mutta missä määrin sopeutettavia ihmisiä sitten tulisi yhteiskuntaamme ottaa, on toinen kysymys. Selvää on, että työperäisesti maahan muuttaneita ei tarvitse sanottavammin sopeuttaa laajoin yhteiskunnan tukitoimin.

Kuten olen jo useaan otteeseen sanonut, on massamuutto pohjoiselle pallonpuoliskolle ekologisesti ja sosiaalisesti, toimivat yhteiskuntarakenteet huomioon ottaen, erittäin tuhoisaa, mutta aivovuoto estää myös ennestään hajallaan olevien lähtöyhteiskuntien pienenkin eteenpäinmenon. Haluammeko luoda tällaisen rappeutumisen kierteen, ja onko planeetalla siihen oikeastaan edes varaa, jos ajattelemme esimerkiksi Afrikkaa, jossa onneksi kuitenkin on myös halua rakentaa mannerta omin ehdoin?

Tulee mieleen, että jos me mitättömät suomalaiset vähäpätöisyydet olemme saaneet aikaan tällaisen, kansainvälisestikin suhteellisen arvostetun yhteiskunnan vajaassa parissa sadassa vuodessa, ja noihin vuosiin on kuulunut nälkää, ankaria luonnonkoettelemuksia ja hyvin erilaisia sotia ja rakennemuutoksia, niin miten eivät kaikki ne kansat, jotka elävät luonnonoloiltaan suotuisissa maissa, joissa on kosolti sekä raaka-aineita että työntekijöitä?

Aluksi pitäisi saada jokseenkin vakaat olo sekä miehiä ja naisia, joilla olisi ajatus kansakunnasta ja into sivistämiseen ja toimivan yhteiskunnan rakentamiseen. Voiko etnisesti sirpaloituneilla alueilla  syntyä tällaista ajatusta? Onko se yhteiskunnallisesti katastrofaalisilla, hirmuhallitsijoiden ja uskonnollisten klaanien ja falangien johtamilla alueilla mahdollista? Miten se onnistuu alueilla, joissa ei ole käyty läpi teknistä vallankumousta? Entä nuorisopullistuma? Voi olla, että paikalleen jääminen tuntuu monin tavoin vastenmieliseltä varsinkin kun rikkaimmilla afrikkalaisilla on matkapuhelimet ja nettiyhteydet ja kuvat Euroopan ihmemantereesta ja vähät planeetasta välittävien eliittipoliitikkojen kutsu lähteä matkaan.

*Päivän HS kertoo tällaisesta natsitervehdyksin Krakovan juutalaiskorttelin ravintolassa "läppää heittäneestä" suomalaisporukasta. Tällaisiakin idiootteja siis on, en epäile lainkaan. Toinen asia on, millainen vaara he ovat yhteiskunnallemme.

PS. Kirkon ja kaupungin esittelyjuttu oli pahempi kuin Jaana Hallamaan nettikolumni. Itse kolumni oli melko sovitteleva. Tosin siinä oli tällainen natsikohta, joka yhdisti Saksassa kaduille kerääntyneet, irakilais- ja syyrialaismiehen tekemää tappopuukotusta protestoineet kansalaiset hyvin yksioikoisesti natseihin, joita myös oli tullut mukaan mielenosoitukseen: "Käsillä voi kuitenkin välittää väkeviä viestejä, niin kuin viime viikon mielenosoitukset Saksan Chemnitzissä osoittavat. Kaikille oli selvää, että kaduille kokoontuneet mielenosoittajat eivät viilennelleet oikean puolen kainaloaan eivätkä kokeilleet käsivarsilihaksiensa kykyä ylläpitää staattista jännitystä, kun he marssivat käsi viistosti sojottaen kaupungin keskustan läpi. Ojennetut kädet puhuivat enemmän kuin puolueohjelmien ja julistusten tuhannet sanat." On tärkeää tehdä pesäero natseihin. Silti kaikki mielenosoituksessa olleet kymmenet tuhannet ihmiset eivät varmasti olleet natseja ja valtaosa tuskin minkään natsi- tai äärijärjestön kutsusta liikkeellä. He protestoivat humanitaarista turvaa saaneiden maahanmuuttajien tekemiä raakoja rikoksia, joita on ollut Saksassakin aivan liikaa.

Hallamaa vastaisi varmasti, että normaalit, kunnolliset kansalaiset ovat samassa vaaravyöhykkeessä kuin ääriajattelijat, elleivät sanoudu heistä tiukasti irti. Tämä on tietenkin totta. Näinhän oli jo pahassa natsi-Saksassa - tosin silloin koko kansallissosialistinen valtio-organisaatio edusti ääriajattelua ja -toimintaa ja kansalaiset tulivat vedetyiksi mukaan. Tätä hyvät ihmiset varmasti pelkäävät esimerkiksi Perussuomalaisten vallassa, ja siksi sitä pitää vastustaa kaikin tavoin. Toisaalta elämme nykyisessä moralisoivassa kulttuuri-ilmapiirissä niin heikoin perustein jaeltavien tuomioiden aikaa, että suora puhuminen muiden kuin kantaväestön rikoksista saatetaan tulkita rasismiksi ja vihapuheeksi. Vaaralliseksi populismiksi luetaan taas se, että joku ajattelee oman maansa parasta.

Hallamaan kirjoituksen lopussa oli kuitenkin hyvä vastaus natsitervehdykseen: "Käden voi nostaa myös siunaamaan, ja sillä voi tehdä ristinmerkin."  Siitä olen samaa mieltä.



Touko Aalto



Kirjoitin juuri tänään edellisen postauksen kommenteissa, että Vihreät luultavasti himmaavat Aallon kohta puoliin. No, Aalto jää nyt ilmoituksensa mukaan sairaslomalle uupumuksen vuoksi. Todella ikävä juttu, että nuori mies uupuu tai palaa loppuun. Toivon vilpittömästi, että Aalto saa voimansa takaisin ja itsensä kuntoon.

Niinistö kehiin, taisin sanoa tuolla aiemmin, niin tulee jälkeä - onko se edes mahdollista puoluesääntöjen mukaan, eipä taida olla? Poistin tästä Emma Karia koskevan spekulaation, kun en tiedä mitään Vihreiden sisäisistä järjestelyistä. Aaltoa ei mielestäni kannata enää vaivata puheenjohtajuudella, elleivät Vihreät aio nihiloida itseään. Luulen, että Aallon sairasloma on puolueelle ensimmäinen askel vakavammin otettavan johtajan etsinnässä, enkä ihmettele vaikka joku strategi olisi lomaa väsähtäneelle Aallolle ehdottanut.

Vihreiden kokonaiskonsepti on epäselvä ja isompiin käytännön toimiin valjastettuna jokseenkin epärealistinen. Aalto personoi tätä epärealismia kaikin tavoin, jopa niissä apokalyptisissa ympäristöpuheissaan, joissa ei saanut faktoja oikein. Veikkaan syöksykierrettä.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Enemmän kuin tuhat sanaa*










Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala paheksui kokoomuksen europarlamentaarikko Petri Sarvamaan toteamusta, jonka mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa "kytee väestönkasvun pommi".
– Puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on vanhanaikaista, ei ole mitään väestöpommia, sanoi Hautala.

*Tämän netistä löytämäni meemin myötä kunnianosoitukseni Vuoden vastuullisimmalle poliitikolle vuoden vastuullisimmasta poliittisesta lausumasta. Vastuullisuus voi myös ilahduttaa olematta vitsi, sillä vastuullisuus tuottaa parasta huumoria! Kiitos, Heidi - Europarlamentista näkee pidemmälle. Piristit ahdistunutta mieltäni koko loppuvuodeksi!




Arkista huumoria



Tarkastan gradua ja päästyäni suunnilleen puoliväliin päässä alkaa soida tuttu laulu hieman uusin sanoin: "Katson non sineen taivaan..."



tiistai 11. syyskuuta 2018

Jälkisanat



Hänen ensimmäinen virheensä oli yrittää edes jotenkin hahmottaa, mistä kaikessa on kyse, ja hänen suurin virheensä oli alkaa ilmaista sitä julkisesti.



Suomalaiset, promilleja maailman veressä (päivitetty versio)



Suomalaisia on noin 0,75 promillea maailman reilusta 7,6 miljardista ihmisestä. Tuntuu aika pieneltä ja samalla vapauttavalta. Meitä on suunnilleen sen verran kuin monella tyypillä alkoholia veressä viikonloppuiltana. Ja promillet laskevat kovaa kyytiä.

Onko se synkkää myrkyllisyyttä ja matalamielisyyttä, että tällainen porukka ihmisiä on maailman verenkierrossa? Onko siinä joku kauhea vaara, jos tahtoo, että tällainen porukka saa säilyttää edes suhteellisen toimivan yhteiskunnan ja määrätä edes pieneltä osin asioistaan? Miksi en koe miellyttäviä väreitä ajatellessani, että sadan vuoden päästä, mikäli maailman sosiaalinen oikeudenmukaisuus on toteutunut niin kuin rikkaat ja köyhät globalistit oikealla ja vasemmalla ja keskelläkin siitä nyt unelmoivat, maamme on kuin mikä hyvänsä reservaatti samaa keskusjohdettua monietnistä halpatyövoimapuupeltoa kuin kaikki muutkin entiset hyvinvointiyhteiskuntien alueet Euroopassa - sosiaalietuuksistahan emme silloin enää puhu, koska niitä ei ole? Miksi minusta yhteistyössä toimiva Eurooppa ja maailma, jossa kuitenkin on itsenäisiä, omaperäisiä ja vahvoja valtioita ja oman arvonsa tuntevia kansalaisia, kuulostaa paljon paremmalta?

Minulla ei ole mitään aitoa monikulttuurisuutta ja diversiteettiä vastaan - maailmahan ja esimerkiksi Eurooppa tai Afrikka ovat sitä juuri nyt omina tilkkutäkkeinään. Siinäkään ei ole mitään pahaa, että suomalainen geeniperimä rikastuu - mikäli tällaisia liittoja maahanmuuttajien ja uussuomalaisten kanssa syntyy emmekä todista tulijoiden gettoutumista omiin porukoihinsa. Mutta ei minulle totta puhuakseni tule näistä Suomi-ajatuksistani minkäänlaista krapulaa, ei edes moraalista, kun en pysty samastumaan hyvien ihmisten tarinaan ja ajattele, että juuri meidän pitäisi muuttaa maamme massiivisten väestönsiirtojen myötä kulttuuris-taloudelliseksi puupelloksi pelastaaksemme maailma ongelmilta, joille emme käytännössä voi sen enempää kuin jos auttaisimme ihmisiä siellä missä he voisivat itse rakentaa omia yhteiskuntiaan ja ottaa avustettuina vastuuta omista toimistaan.

Luultavasti Eurooppaan ja Suomeen suuntaavat kehitysmaalaiset eivät kuitenkaan ole pahin ongelmamme tai se ratkaisu, jota maailmanhalaajat tarjoavat avaimeksi yhteiskuntamme ongelmiin. Voipa olla, että meidät jauhetaan lopulta globaalin kilpailun maailmassa, kun Yhdysvallat ja Kiina, ne ainakin, alkavat toden teolla läänittää maitamme eikä siihen mene edes vuosikymmeniä (Naton laajentuminen ja arktisten alueiden valtaus). Ehkä Venäjäkään ei ole aivan mitätön, ellei joudu Kiinan alistamaksi.

Jos ajattelen ekologisesti ja kulttuurisesti, toivoisin ettei globaalia kapitalismia olisi. No, tämä toive ei tule ikinä toteutumaan. En tahtoisi myöskään globaalia sosialismia, ainakaan jos se on laajennus niistä ruumispajoista ja kansansensuureista, joina se on tähän saakka ilmestynyt vapahtamaan alistettuja.

Jos ajattelen edes jonkinlaista selviytymistä tulevaisuuden maisemissa ja sen kahdessa mahdollisessa skenaariossa, joista kumpikaan ei ole minulle erityisesti  mieleen, mietin: Olisinko mieluummin suomalainen kiinalaisten palveluksessa kuin suomalainen yhä syvenevässä Eurabiassa afrikkalaisten ja lähi-itäisten kulttuurimuutosten syleilyssä?

Ei epäilystäkään, että olisin niin opportunistinen ihminen, että valitsisin Kiinan ja edes jonkinlaisen elämänarvoisen yhteiskuntajärjestyksen tai muuttaisin  ja varsinkin kehottaisin lapsiani muuttamaan Pohjois-Amerikkaan, missä sukua on jo muutenkin.

Olennaisin perusteeni olisi, että teknologisesti kehittyneet maat etsivät yhteistyökumppaneita eivätkä vain oman mantereensa ylikansoittaneen väestön täyttötilaa ja pystyvät tarjoamaan ainakin jollakin tasolla edellytykset vakaamman yhteiskunnan ylläpitämiseen. Toivon, ettei kumpikaan edellisistä kauhukuvista ole toteutunut, kun vanhana pappana köpöttelen pitkin kotikaupunkini katuja.






maanantai 10. syyskuuta 2018

Afrikan diktaattorit

Googlailin tietoja Afrikasta ja törmäsin Verkkouutisissa (varustettu Vastuullista journalismia -logolla) tällaiseen uutiseen vuodelta 2014, jossa käsiteltiin Suomen kehitysyhteistyön kohdemaita.

Ingressi kuuluu "Kansanedustaja Jörn Donnerin mukaan perusteet, joilla Suomen kehitysyhteistyön kohdemaat on valittu, ovat hämärän peitossa". Itse juttu alkaa näin:

"Eduskunta puhui keskiviikkona kehityspolitiikan vaikuttavuudesta ja johdonmukaisuudesta tehdystä valtioneuvoston selonteosta.

Rkp:n ryhmäpuheenvuoron pitänyt Jörn Donner totesi, että hyvin harva Suomen pääasiallista tukea vastaanottava maa voi 'katsoa itseään peilistä täysin rehellisin ilmein', jos oikeusvaltion periaatteita seurattaisiin. Jos niistä pidettäisiin kiinni, ei ainoakaan vastaanottava maa voisi tulla kyseeseen.

Donnerin mukaan sitä suuremmalla syyllä Suomi on yrittänyt korostaa niin sanotun kansalaisyhteiskunnan kehitystä. 'Missä määrin tämä on onnistunut, jää usein hämärän peittoon', hän totesi.

Hänen mukaansa kaikki kyseiset maat sijaitsevat Nepalia lukuun ottamatta Länsi-Afrikassa.
– Miksi muuten nämä maat on valittu, on jäänyt minulle hämärän peittoon. Parannuksena menneisyyteen voidaan kuitenkin todeta, että kahdenvälisen kehitysyhteistyön kohdemaat aikoinaan kaikki olivat vasemmistodiktatuureja, ilmeisesti siksi että Suomessa vastaavat työntekijät elivät romanttista kuvitelmaa siitä että sosialismi aina ja kaikkialla pelastaisi maailman köyhyydeltä, Jörn Donner sanoi."

Mitä nämä kehitysapukohdemaat tarkalleen ottaen olivat? Entä ne maat, joissa vallitsi alun perin vasemmistodiktatuuri ja joita Suomi-sosialistit kannattivat? Olisi hauska tietää näistä diktatuureista, samoin kuin kehitysyhteistyön kohdemaiden myöhemmistä vuosikymmenistä lisää.


Usein virallinen tarina Afrikan epäonnesta keskittyy ensisijaisesti länsimaiden kolonialismiin ja sen jälkeen riistokapitalismin aiheuttamiin traumoihin ja yhteiskuntien rampauttamiseen. Totta kai kolonialismin jälkeisistä vuosikymmenistä (tai miltei koko 1900-luvusta ja 2000-luvun alusta) on tietoa vaikka kuinka, mutta minua alkoi kiinnostaa myös nämä vasemmistodiktatuurit, jotka yhtä lailla tuhosivat yhteiskuntia vuosikymmeniksi, suurin osa kaiketi 1970-1990-luvuille saakka, jotkut nykyaikaan asti.

Osaako joku vinkata tarkemmin hyvää luettavaa? Itselle tulevat mieleen marxilaisuuden pohjalle rakentanut Zimbabwen Mugabe, Malawin Hastings "Koko kansan" Banda, Etiopian Mengistu Mariam, mitä muita näitä sosialismin sankareita on?

Kysymys kiinnostaa minua siksi, että ajattelin Kiinan kansantasavallan olevan ehkä kyvykkäin Afrikan asioiden jeesaaja. No, kiinalaiset eivät olekaan enää mitään perinteisiä kommunisteja (onko sellaisia?), vai käykö heidänkin kanssaan niin että sosialisoivat voitot ja rahtaavat ne maanmiehilleen ja kaiken kukkuraksi aiheuttavat väestöpakoja ensin Afrikan sisällä ja sieltä sitten Eurooppaan?








Vuotavatko Euroopan rajat?



Tähän paneudutaan erittäin hyvässä Politiikkaradion haastattelussa Yle Areenassa, kuunnelkaa ja miettikää maailman tilaa ja Euroopan ja eri eurooppalaisten toimijoiden roolia asioiden hoitamisessa. Mitkä ovat mahdollisuudet kontrolloida asioita silloin kun isommat väestösiirtymät alkavat, jos asioita ei kyetä hoitamaan nytkään tyydyttävästi  eli siten kuin kaikkien turvallisuuden ja oikeuden mukaan pitäisi - siis sopimukset, oikeudet ja vastuut tasapainoisesti huomioon ottaen. Sinänsä nykyinen, noin miljoonan vuosittaisen turvapaikanhakijan raja-asioiden käsittely ei ole Euroopalta homma eikä mikään, sanoo Ilkka Laitinen, jota haastatellaan.

Joka tapauksessa silmiä avaavaa realismia Euroopan unionin rajaturvallisuusvirasto Frontexin entiseltä pääjohtajalta ja rajavartiolaitoksen uudelta päälliköltä Ilkka Laitiselta. Haastattelu on tehty 6.9.2017.

Aiheina muiden muassa rajavalvonnan monimutkainen arkipäivä, laiton rajojen ylittäminen, paperittomuus, turha muurien pystyttäminen, tulijoiden oikeudet ja vastuut, turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö, terrorismi ja järjestäytynyt rikollisuus, kiintiöpakolaisuus ja rajojen ulkopuoliset turvaleirit.

Suurin yksittäinen ongelma rajoilla on, että viranomaiset eivät onnistu tunnistamaan tulijoiden henkilöllisyyttä - juuri tähän tulijat usein panostavat hävittämällä matkustusasiakirjat.

Ilkka Laitinen toteaa paljonpuhuvasti haastattelun lopussa, että asioihin pitäisi alkaa varautua kunnolla, sillä "se mitä olemme nyt nähneet on pikemminkin alun loppua kuin lopun alkua".



*

Melko erikoinen täytyy olla ihmisen ajatusmaailma, jos hän vielä tämän haastattelun jälkeen ajattelee yksioikoisesti, että nykyinen viranomaistoiminta on yleisesti ottaen "rikki" siinä merkityksessä, että Euroopan unionin jäsenmaissa asioiden hoitaminen on rajoilla liian tiukkaa ja muuten systeemissä liian tiukkaa tai vaihtoehtoisesti summittaista. Voi miettiä, millaiseksi viranomaisten päätösten tekeminen muodostuu, kun hakemuksia on paljon (ja tulevaisuudessa niitä on moninkertaisesti) ja kun rajavalvonta on jo nyt näin hankalaa.

Varmasti vääriä ja järjenvastaisiakin turvapaikka- ja oleskelulupapäätöksiä on tehty ja syntyy, sillä tiedän itsekin sellaisia (usein jopa siten että kaikki tarvittavat paperit ovat koossa ja ihmisten tarkoitukset tiedossa, tulijat usein Aasiasta mutta myös Lähi-idästä), mutta ihmisten kohtaamista ja asioiden oikeaa hoitamista ei kyllä auta sekään, että asiat junaillaan siten, että voimavarat menevät turvapaikkajärjestelmän väärinkäytösten selvittelyyn ja viranomaistoiminnan vesittämiseen.

Jos järjestelmää rampautetaan, epätoivottavien ihmisten, kuten terroristien, rikollisten ja muiden järjestelmiä härkisti hyväksikäyttävien, tulo Eurooppaan on entistä helpompaa eikä se edistä mitenkään kenenkään suojaamiseen tarkoitettuja periaatteita ja toimia.

Joka tapauksessa aivan ensimmäinen ehto pitäisi olla, että turvapaikkaa hakevat ihmiset todistavat rajalla luotettavasti keitä ovat eivätkä varsinkaan valehtele identiteettiään, jos asiaa yritetään muutoin saada selville. Jos prosessi lähtee liikkeelle valheesta tai haluttomuudesta selvittää kuka tulija on, ei lopputulos voi olla hyvä.

Seuraan mielenkiinnolla, mihin asentoon tämänkin asian käsittely asettuu.



*


Laitinen sanoo toisessa haastattelussaan, että EU:n isoin ongelma ei kuitenkaan ole rajavalvonta, vaan kaikki se mitä tapahtuu rajanylityksen jälkeen. Sitaatti artikkelista:


"Laitisen mukaan olennaisempaa olisi miettiä, miten ihmisten liikehdintä Euroopan unionin sisällä saataisiin pysähtymään.
– Esimerkiksi, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia turvapaikanhakijoille asetetaan. Onko läsnäolo- tai paikallaolopakkoa, kun turvapaikkaprosessi käynnistetään? Vai tehdäänkö kuten nyt, että kun hakemus on jätetty, sen jälkeen turvapaikanhakijaa ei näy missään tai hän ilmestyy jossakin toisessa EU:n jäsenvaltiossa, Laitinen sanoo.
Laitinen kritisoi sitä, että Dublin-sopimuksen käytännön toimeenpano on jäänyt vaiheeseen.
Sopimuksen nojalla turvapaikanhakijan hakemus pitäisi käsitellä siinä EU-maassa, mihin hän ensin ilmoittautuu turvapaikanhakijaksi ja rekisteröi sormenjälkensä. Jos hakija jatkaa matkaansa toiseen maahan, jossa hän tekee turvapaikkahakemuksen, hänet pitäisi palauttaa valtioon, jonne hän jätti ensimmäisen hakemuksen."
"EU:n sisäisen liikehdinnän hallinnan jälkeen Laitisen mielestä olennaista on kauttakulkumaiden kanssa tehtävää yhteistyö. Tähän mennessä Laitisen mielestä toivonpilkahduksia maahantulon hallitsemiseen ovat tuoneet Turkin, Libyan, Senegalin ja Mauritanian kanssa tehdyt yhteistyösopimukset.
– Tuloa Libyasta Italian suuntaan on saatu siten paremmin hallintaan.
Sopimusten perusteella esimerkiksi Turkista Kreikkaan tulleet, joiden turvapaikkahakemus hylätään tai jotka eivät turvapaikkaa hae, palautetaan Turkkiin EU:n kustannuksella.
– Yhteistyön kautta päästään vaikuttamaan juurisyihin, kuten siihen, että ihmisillä olisi perspektiiviä hyvään elämään myös kotimaassa."


*

Jotenkin toivoisin, että keskustelu olisi tällaista asiat tuntevien ihmisten vuoropuhelua eikä toimittajien ja populististen poliitikkojen ideologiaa tai tavalla tai toisella hysterisoitujen kansalaisten toistensa päälle huutamista.




















sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Totuuden hetki



Juttelimme ruokapöytää kattaessamme vanhemman tyttäreni kanssa lihansyönnin haitoista, ja kahdeksan vanha tyttäreni sanoi:
- Lopettakaa noi kaameat puheet tai mä analisoidun.



Hyveellisyyden parametrit



Jos mietimme puhtaan materiaalisesti ihmisten elämäntapojen ja valintojen eettisyyttä luonnon ja ihmiskunnan kokonaisuuden kannalta, niin omalla paikkakunnallaan autoileva ja karulle mökilleen lähimatkailua harrastava juro perusjuntti, jonka aamupuuron aikaiset rasistiset ajatukset sulkeistamme tässä kohtaa, on huimasti edistyneempi kuin vihreiden ja humaanien aatteiden kannattaja, joka tilailee tuotteita verkkokaupoista, syö hienoja etnisiä ruokia ja lentää ulkomaille elämänsä aikana kymmenesti saati jos hän lentää sinne kymmenesti vuodessa tai kaksikymmentä kertaa elämässään. On aivan sama lentääkö hän rentoutuakseen vai mennäkseen pitämään palopuheita kaltaisilleen.

Jos taas mietimme noiden kahden hahmon ajatussisältöjä ja oletamme, että toinen kannattaa globaalia liikkuvuutta ja rajatonta maailmaa ja toinen paikallisuutta ja oman alueen vaalimista ja vaatimatonta kehittämistä, niin tämä paikallinen perusjuntti loikkaa aivan uusiin sfääreihin ajatustensakin ympäristöeettiset vaikutukset huomioon ottaen.

Tällaiset ovat hyvesignaloinnin realistiset parametrit. Loppu on ideologiaa. Aatteiden kauneudesta, rumuudesta ja nyansseista voimme kiistellä loputtomiin.











Uskommeko todella ilmastonmuutokseen?



Uskommeko ilmastonmuutokseen? Karkeasti sanoen uskomme siten kuin Saatana uskoo Jumalaan. Siis uskomme, että tällainen voima on olemassa, olemme sen kohdanneetkin ja tiedämme, että tuomiopäivä koittaa mutta ei se paljon menoa haittaa, päinvastoin - helvettiin pitää saada niin paljon porukkaa kuin mahdollista.

Puhun nyt ihmisen aikaan saamasta ilmastonmuutoksesta. Toimimme jatkuvasti vastoin tietoamme, koska henkilökohtainen tyydytys, uteliaisuus, uran edistäminen tai oma mieliala ovat tärkeämpiä kuin planeetan hyvinvointi.

Otetaan vaikkapa lentomatkailu ja muutama vertailukohta niihin pahimpiin asioihin eli autoiluun ja lihansyöntiin - nehän ovat yleensä kaameimpia peruskuluttajan valintoihin liittyviä ympäristönkuormittajia, jotka tuhoavat paitsi luontoa myös kaukanakin meistä asuvien sorrettujen vähäosaisten ja tulevaisuuden ihmisten elinehtoja.

Pari esimerkkiä. Suomessa pysyvä lihansyöjäpahis saa napsia sikaa ja nautaa kahdeksan vuotta, jotta tuhoaa ympäristöä yhtä paljon kuin kerran Bangkokiin lentävä kasvissyöjäystävänsä. Kannattaa visualisoida se lihakasa silmien eteen ennen kuin klikkaa itselleen matkan booking.comista. Nelihenkisen perheen kaukomatkan ympäristökuormituksella ajaa autoa kymmenen vuotta eli 170 000 kilometriä. Junalla saa rampata Helsingistä Rovaniemelle 120 kertaa, toki myös vaihtoehtoisia reittejä voi käyttää ja ottaa kotimaan moninaisuus haltuun. Kaiken lisäksi lentomatkailu korkealla ilmakehässä on paljon pahempaa kuin polttomoottoriliikkuminen maan pinnalla.

Tarkoitukseni ei ole syyllistää tai loukata vaan huomauttaa tosiasioista. Jos alamme miettiä näitä asioita, jotka varmasti jo tiesimmekin, huomaamme nopeasti, ettemme välitä paljoakaan ympäristön pilaamisesta tai köyhimpien ja haavoittuvampien alueiden asujista, saati omien lastemme ja lastenlastemme tulevaisuudesta.

Ihmisiä kannustetaan kansainvälisyyden ja maailmankuvan avartamisen nimissä matkustelemaan, ja nielemme helposti tämänkin syötin, sillä elämme matkustelu- ja liikkuvuususkonnon aikaa. Oletko matkustellut ulkomailla? Ai et, mikähän sinussa on vikana?

Saa kuitenkin olla aika hyvät maisemat tai todella painokas konferenssipaperi, jotta olemme asioiden tolan tiedostaessamme valmiit maksamaan hintana paitsi ympäristötuhot myös ilmastonmuutoksesta kärsivien ihmisten massasiirtymät, joista myöskin myöhemmin maksamme järkyttävän hinnan.

Jos olemme aivan rehellisiä, suurin osa matkailusta on sitä, että ihminen täyttää omaa elämäänsä elämyksillä, joita ei pysty ilmeisesti muutoin kuin tällaisen ympäristönvaihdosstimulaation avulla hankkimaan - melkoinen hevoskuuri mielentilaan. Tässä ei näytä olevan eroa eettisesti korkeatasoisten ja matalamielisten ihmisraukkojen välillä; yhtä köyhää on henkinen elämä ja elämänkehän kunnioitus, kun mielihyväperiaate käskyttää lähtemään lentoon ja avartamaan pääkopan sisäistä tilaa.

Lentomatkailu on toki vain yksi asia, mutta on vaikea keksiä keinoa, jolla yksittäinen kansalainen voisi tehokkaammin kylvää tuhoa. Matkailun jättämiä hiilijalanjälkiä on miltei mahdoton neutraloida, vaikka eläisi muutoin kuin fakiiri.

Valtiot eivät tahdo puuttuu lentoliikenteeseen verotuksellisesti, koska se pitää yllä rahavirtoja, vientiä ja turismia. Kansalaisten pitäisi harjoittaa itsehillintää, mutta toisaalta kaikki ovat eri puolilta vahvistetun turismin tai vaihtoehtoisesti omaehtoisempien ja "eettisempien" matkasuunnitelmien pauloissa. Tähän kaikkeen tulisi saada järkeä. Välttämätöntä liikkumista ei tietenkään tule rajoittaa, mutta muuta, etenkin tätä hupiliikkumista kyllä. Tässä olisi konkreettinen mahdollisuus esittää luontoa tuhoavan kapitalismin kritiikkiä eikä kanavoida sitä poliittisesti hallitusohjelmien haukkumiseksi tai muuksi huolestuneeksi puheeksi.

Uskommeko todella ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen vai onko se osa nykyihmisen pakollista ilmastouskontoa, jolla todellisuudessa ei ole paljoakaan merkitystä? Ehkä uskomme tässäkin periluterilaisesti armoon: ihmisen teoilla ei ole lopulta merkitystä. Ainoaksi kysymykseksi jää, keneltä pyydämme tässä tapauksessa anteeksi. Maailman murjomilta, köyhiltä tai omilta lapsiltamme ja heidän lapsiltaan on turha pyydellä anteeksiantoa.



*


Luovutin tämän puheen sähköpostitse Touko Aallolle osaksi ilmastonmuutoskysymystä käsittelevien apokalyptisten puheiden sarjaa - siitä hieman provosoiva ote. Jos hän vastaa, kirjoitan pientä korvausta vastaan muutaman puheen lisää. Saa nähdä lähteekö kannatus nousuun. . .







lauantai 8. syyskuuta 2018

Vielä keskeisistä ajatuksistani



Sanonpa vielä kerran: minulla ei ole mitään ylirajaista kirjallisuutta, kielten sekoittumista ja uusia kulttuurisia yhdistelmiä vastaan, ei taiteellisesti eikä yhteiskunnallisesti, koska tätä tapahtuu jatkuvasti, on aina tapahtunut ja sellainen on ollut oman kirjallisen toimintani ydin niin kauan kuin olen kirjoittanut. Näiden luonnollisten prosessien keskellä on olennaista, että ihmisellä on kasvualusta: kulttuuri ja kieli, johon hän on syntynyt tai muutoin kiinnittynyt. Minulle se on suomen kieli, jota rakastan ja jota opettelen joka päivä tehdäkseni siitä oman välineeni. Tämä ei sulje pois sitä, että jollekin toiselle suomalaiselle identiteetti on alkuperäisessä monikielisyydessä ja -kulttuurisuudessa; itsekin luen ja kirjoitan muilla kielillä jatkuvasti, mutta suhteeni niihin ei ole yhtä intiimi.

Kirjallisuuden ja yhteiskuntien suhteen päätee kuitenkin sääntö: aina kun on kyse jonkin tärkeän ja aikaa kestävän luomisesta, on samalla kyse hallituista, rajatuista ja tietoisista prosesseista, olkoonkin, ettei lopputulosta voida ennustaa. Kirjallisten yhdistelmien luominen ja yhteiskuntien luominen ja ylläpitäminen vaatii suunnittelua. Kirjailija voi olla oman tuotantonsa diktaattori, demokratioissa on neuvoteltava yhdessä - tässä on tietenkin suuri ero.

Rakastan aitoa monikulttuurisuutta, joka perustuu siihen, että kaikki tuovat panoksensa yhteiseen elämään. Amerikkalaiset, eurooppalaiset, aasialaiset ja afrikkalaiset ovat tervetulleita Suomeen rikastuttamaan maatamme omilla perinteillään, persoonallisuuksillaan, kertomuksillaan ja piirteillään, omalla työllään.

Sen sijaan ihmisarvoa alistavat väkivaltaiset kulttuuriset ja uskonnolliset käytännöt eivät kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan eivätkä ole tervetulleita. Ne pitää kitkeä määrätietoisesti, vaikka ihmiset olisivat tulleet maahan turvapaikanhakijoina. Hädänalaisuus ei oikeuta laittomia ja ihmisarvoa, esimerkiksi naisten arvoa, polkevia käytösmalleja. Halpatyövoimamarkkinoiden luominen, mitä elinkeinoelämä odottaa vesi kielellä, ei ole tervettä. Se ei auta yksilöitä ja kuormittaa yhteiskuntaa ja rampauttaa sen. Toki tarvitsisimme yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi työtä, jota vähän koulutetut ihmiset voisivat tehdä. Taloudellinen kantokyky on sekin yksi hyvinvointiyhteiskunnan ehdoista, samoin kuin ekologia ja väestön räjähdysmäinen kasvu luovat omat ehtonsa. Sosioekonomisesti ja kulttuurisesti eriytyneet ongelmalähiöt, joiden ihmisten elättämiseen tuhlataan (se todellakin on tuhlaamista) valtavasti verorahoja ja resursseja, ei ole kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta, ei ainakaan sellaista, joka palvelisi ihmisiä ja yhteiskuntaa, se ei myöskään ole eettisesti kestävää.

Toistan itseäni, mutta kaikkein parasta olisi, jos maailmassa olisi toimivia, hyvinvointiyhteiskunnan malliin rakennettuja ja sitä kohti pyrkiviä valtioita, joissa olisi nykyistä paljon pienempi määrä ihmisiä - oman alueensa rakentamiseen sitoutuneita ihmisiä. Kansainvälisten yhteisten pelisääntöjen pitäisi pyrkiä kohti tällaista mallia eikä kohti valtavia väestönsiirtymiä ja niiden kiihdyttämistä tai tulppaamista. Ajatukseni on kenties utopiaa, koska se ei ole globaalin kapitalismin agendalla eikä myöskään sosialistisen utopian agendalla, mutta yhtä kaikki se on utopia, jota kohti luonnon ja ihmiskunnan hyvinvoinnin meitä pitäisi ohjata. Ei ole muuta kestävää suuntaa.





perjantai 7. syyskuuta 2018

Inarinjärvi ja siitä eteenpäin



Jotkut kritisoivat väestönkasvupuheita pelotteluksi, sillä kaikki maailman ihmiset sopisivat seisomaan Inarinjärven jäälle. Niinpä, hieno juttu vai mitä!

Ehkä tällainen koe todella pitäisi järjestää.*

Kaikki maailman ihmiset - siis aivan kaikki - kootaan Inarinjärven jäälle tammikuussa (loka-marraskuukin varmasti käy), ja kukin saa ottaa tarvitsemansa selviytymisvälineen mukaan (onki, ase, muu vastaava kompakti pyyntiväline tai työkalu). Sitä ennen on rakennettu valtava muuri, jota kukaan ei voi ylittää tai murtaa. Viimeisen tulijan jälkeen ovet sulkeutuvat ja pysyvät lukossa seuraavan vuoden ajan.

Kun ovet vuoden kuluttua avautuvat, on maailma paljon parempi paikka elää. Tuuli humisee rannan alastomissa puissa.



*

Ehkä väittämään maailman väestöstä ja Inarinjärvestä tulee tolkkua vähemmälläkin provosoinnilla eli niinkin, että sanotaan: Hyvä, seisomaan sopii, mutta olisiko hyvä olettaa saman tien, että ihminen tarvitsee elääkseen muutakin kuin seisomatilaa.


*


Tässä muuten laulu Inarinjärvestä (Enare sjö), joka on peräisin Topiuksen Maamme-kirjasta (Boken om vårt land) Tapio Rautavaaran esittämänä ja äkkiä palasi mieleeni. Sitä voisivat ihmiset Inarinjärven jäällä kuunnella ja käännellä toisilleen joko tuossa yhteisöllisessä virkistyspäivässä tai koettelemusten vuodessa.


*Matemaattisesti laskien tämä ei enää nykyisellä väkimäärällä onnistu, mutta sopu sijaa antaa ja voidaan toki hyödyntää myös rantapenkkoja. Tai otetaan Laatokka, sinne sopisi, toistaiseksi.



Lentokonevertaus



Lentokone pystyy kuljettamaan turvallisesti 200 ihmistä, aivan sama ovatko matkustajat rikkaita, köyhiä, terveitä, sairaita, hyviä, moraalisia, pahoja tai moraalittomia. Jotkut hyväntahtoiset haluavat koneeseen jatkuvasti 500 ihmistä ja mikäli asiat ovat niin kuin ovat 1000 ihmistä. Kun muu ei auta, he yrittävät vallata lentokoneen ja alkavat paapattaa sorrosta ja sorrettavista ja näiden ryhmien välisestä dynamiikasta ja siitä, ettei kukaan omista lentokonetta. Kyllähän se sopii, mutta sellaisella ylitäytetyllä koneella ei lennetä ja puhe ei vaikuta koneen suoritus- tai kantokykyyn vähääkään.

No, tällaista on elämä rajattujen resurssien planeetalla ja toimivissa yhteiskunnissa. Siinä on aika vähän huumoria loppupeleissä.*


*Loppupeleissä kuulostaa melko pahanenteiseltä tässä... Voidaan tietenkin alkaa kiistellä siitä, ovatko resurssit rajalliset vai eivät. Sekin vaihtoehto on olemassa ja varmasti käytetään. Ja taatusti on niitäkin, jotka sanovat: Lentokonetta ei ole täytetty tasaisesti. No, se on kyllä sitten jo hyvin kimurantti juttu! Tai he sanovat: Voimme vain ehdottaa ihmisille, etteivät tunkeudu koneeseen, voimme tukea heitä tässä päätöksessä, mutta emme voi heidän puolestaan asiaa päättää, koska on ihmisoikeus tunkeutua koneeseen.









Päivän huumorihetki




Vaimo selaili lehteä ja kysyä äkkiä: Onko se Pirkka-Pekka Petelius vielä hengissä?





Ihmiset



Pidän avoimista ja empaattisista ihmisistä. Ehkä vielä enemmän pidän varautuneista, hitaammin avautuvista. Avoin ja empaattinen ihminen, jolla on rajat, on esimerkillisen hyvä yhteiskunnallinen ihminen. Avoin ja empaattinen ihminen, joka on liian myöntyväinen, on vahingoittuva. Häikäilemättömät ihmiset voivat kusettaa tällaista ihmistä, kunhan vain osaavat vetää oikeista naruista. Tätä on koko nykymaailma pullollaan, myös hyvyysbisnes. Todella häikäilemättömät kusettavat kaikkia, aikansa.

Hitaasti avautuva ihminen, jonka yksi esiintymä on juro suomalainen, on myös esimerkillisen hyvä yhteiskunnallinen ihminen. Hän antaa omastaan ja auttaa, mutta harkitsee. Harkintaa voi kutsua myönteiseksi nuivuudeksi (järkevyydeksi ja laskutaidoksi), antamiseksi pitkin hampain, mutta antamista sekin on. Se on sellaista antamista, joka kiteytyy lentokoneiden turvaohjeissa: hätätilanteessa aseta happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Saattaa kuulostaa itsekkäältä (yli)empaattisen ihmisen korvissa, mutta uskon, että lentoturvallisuustutkijat tietävät mistä puhuvat. Jokainen tajuaa, että puhe happinaamareista koskee vain tietynlaisia tilanteita. Kukaan ei yritä uskotella, että kaikki selviytyvät mikäli kone rysähtää maahan tai mereen.

Kaikkein parhaita ovat ihmiset, jotka hoitavat vastuullisesti oman tonttinsa, omat duuninsa, pitävät niin sanotusti jalat maassa tai koneen ilmassa, eikä heidän tekemisiinsä tarvitse muiden puuttua. He osaavat myös sanoa kaiken maailman syyllistäjille ja ruikuttajille: Hoitakaa hommanne vai tahdotteko, että minä tulen ne hoitamaan.

Jos tällaiset lait pätevät normaalissa arkielämässä, perheissä ja työpaikoilla, niin miten ne eivät pätisi laajemmissa kehyksissä, kuten maailman asioiden hoitamisessa?

Vai kumotaanko tällainen logiikka sanomalla, että minä en usko tuollaiseen ihmisyyteen ja vastuuseen, koska tuohan kuulostaa ihan liikaa siltä reseptiltä, jolla rakennetaan koteja ja isänmaita.








Ääriviivat



Millaiset ovat ääriviivani?

Mieleen juolahti tällainen kysymys. Jos olisin sarjakuvahahmo, millaiset ääriviivat minulle piirrettäisiin?

Ajattelen, että itse vastaan sisällöstä, tästä elämästä ja kai siitä lähtevät jonkinlaiset merkit - värit, intensiteetit - siitä, mitkä rajani ovat.

Omia ääriviivoja on hankala hahmottaa. Toisten ääriviivojen piirtäminen on helpompaa, joskin on vaikea sanoa, miten ne osuvat kohdalleen - toisen ihmisen sisältöön pääsee käsiksi vain hänen tavastaan olla ja ilmaista. Ääriviivat muuttuvat, on niin erilaisia tilanteita ja asioita.

Voi myös miettiä, minkälaiseen genreen oma elämä kuuluu. Lähtökohtaisesti pidän muodoista, jotka perustuvat monologille, sisäisen puheen kohinalle, mutta siihen voi sotkea ja sotkeutua mitä hyvänsä.

Omalla elämällä on harvoin kertovan proosan muotoa, ja varsinkaan sillä ei ole tarina- tai tapahtumamaailman ulkopuolista kertojaa. Tällainen on kokemukseni.

On katkelmia, intensiteettejä, toistoja. Jotkin toistot ovat parempia kuin toiset.






Nykytilanne



Kesällä saan viestejä puilta, vedeltä, tuulelta. Miten rauhoittavaa se on. Koko ruumis ottaa viestit vastaan eikä muuta tarvita - kukaan ei sano mitään. Hirvillä on metsässä internet. Nyt käyn ulkona, kerään voikukanlehtiä marsuille, katselen sieniä, yritän selvitä ihmisiksi. Sähköisessä todellisuudessa addiktoidun ja hermostun. Ruumis voi pahoin, mieli kiihottuu. En tarkoita päihteitä, vaan tätä yleistä huumaa, jota tuolilla istuen alan purkaa ajattelemalla, kirjoittamalla. Pahat ajatukset ja aavistukset ovat läsnä heti kun avaan tietoväylät.* Tällaistakin voi olla luomakunnan kärsimys. Onneksi on hyviäkin uutisia. Ne tulevat useimmiten tieteestä. On alkamassa selluvallankumous. Sellusta ja sen raaka-aineesta, selluloosasta, on opittu viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän kuin sadassa edellisessä. Puukuiduilla voidaan korvata muovia, terästä, jopa ruokien haitallisia aineita - sellusta syntyy miltei mitä hyvänsä, vain kuumuus asettaa rajat. Nanobuumi on vauhdittanut muutosta. Laskentakapasiteetin kasvu on auttanut mallintamaan selluloosamolekyylien sidoksia. Kuitujen rakenne tunnetaan kokonaisista puista solujen glukoosimolekyyleihin. Hienoja viestejä puista ja niitä tutkivista ihmisistä! Sellua voidaan valmistaa myös ruohosta, riisistä, bambusta, teestä ja kahvinporoista, jopa eläinten läpi kulkenut biomassa eli paska käy. Odotetaan lisää hyviä uutisia, myös vedestä ja tuulista.


*Pahan olon voi hankkia kahdella tapaa: Lukemalla uutisia hyväksi siloitellusta maailmasta tai lukemalla uutisia siitä, mitä kaikkea paskaa ihmiset tekevät. Molemmat vääristävät todellisuutta oman ideologiansa suuntaan. Ruumis ja järki sanovat, että kumpikin leiri puhuu paskaa tai että paskaa, jota on aina mukana, on kohtuuton määrä osana viestiä.











torstai 6. syyskuuta 2018

Kynnyskysymys



Väittäisin, että perusihmistä, jolla on vastuita ja joka joutuu huolehtimaan muista, kiinnostaa elämässään eniten turvallisuus, jatkuvuus ja mahdollisesti yleinen olojen kohentuminen. Lisäksi hän odottaa, ettei hänelle valehdella tai ettei häntä jatkuvasti manipuloida. Luotettava toimintaympäristö on sanapari, joka tiivistää olennaisen.

Luulen, etten ole ainoa, joka ajattelee näin. Jokainen päätös, joka horjuttaa kokemusta turvallisuudesta, vie luottamusta. Jokainen valhe, puolitotuus ja valehtelun huomiotta jättäminen ja silmiensulkeminen syö luottamusta entisestään. Kun siihen lisätään opettavaisuutta ja syytöksiä, joiden tarkoitusperää on vaikea nähdä tai jotka ovat aivan ilmeisesti muualla, on soppa valmis. Petollisuus vaikuttaa ihmisen käytökseen enemmän kuin lupaukset hyvinvoinnista ja oikeasta ja vastuullisesta tiedosta.

Mielestäni olemme kuvaamassani tilanteessa eri puolilla Eurooppaa juuri nyt. Asia on hyvin yksinkertainen: Poliitikot ja politisoitunut media eivät onnistu välittämään tietoa ja totuutta päämääristään rehellisesti kansalaisille. Tämä on erittäin vaarallinen tilanne ja kertoo, että talo on hajoamassa. Tähän voi toki väittää vastaan, mutta valehtelun tunne ei sillä häviä mihinkään.

Hurjinta on mielestäni se, että myös media tekee politiikkaa minkä ehtii - enää meillä eivät ole riesanamme pelkästään valehtelevat poliitikot, joiden edesottamuksia media vartioi, vaan myös "vastuullinen" media, joka on poliittisesti avoimen sitoutunutta ja jonka tiedonvälitystä ja toimintaa eri tavoin rahoitamme.

Median uuden luonteen vuoksi medialukutaito on yhä tarpeellisempaa, sillä miltei jokaisen tietyntyyppisen uutisen paikkansapitävyys on varmistettava useammasta lähteestä, jos tahtoo tietää mitä todella tapahtuu. Näin ainakin minä toimin, ja monin paikoin huomaan, miten asioita on vääristelty ja selitelty parhain päin sen mukaan mitä poliittista kantaa toimittaja edustaa!

Tämä on aika helvetin rasittavaa, nimittäin että joutuu itse vartioimaan mediaa ja miettimään, mitä sen "vastuullisuus" tarkoittaa. Aina ei ole näin, mutta on kuitenkin myös niin että toimittajat eivät kaikissa kohden edes viitsi "vastuullisuuttaan" korjata levittämäänsä disinformaatiota tai täysin epäkoherentteja analyysejaan. Riittää, että he sanovat: muutkin levittävät samaa "tietoa", joka kuitenkin on jo useampaan otteeseen kumottu ja todettu liioitteluksi tms. Median nopea tiedonvälitys on osa ongelmaa.

Osaltaan hankausta luo sekin, että koko kuva maailmasta ja sen suunnasta heiluu. EU-eliitin ja sitä myötä kansallisten poliitikkojen päämäärät eivät näytä olevan läheskään aina samat kuin perustason kansalaisilla eli äänestäjillä, jotka vielä jotenkin - ainakin näennisesti - valtuuttavat toiminnan ja olettavat esimerkiksi turvallisuuden ja luotettavan toimintaympäristön olevan prioriteetti. Luultavasti päämäärien ja edustajuuden ristiriita on vallinnut aina, joskus jopa nykyistä paljon räikeämmin, mutta asian huomaa, kun sen kohtaa jokapäiväisessä elämässään.

Uskaltaisinpa väittää, että lähiaikoina käytävien vaalien tulokset heijastavat sitä, miten pitkälle valehtelu ja turvallisuuden horjuttaminen on eri yhteiskunnissa edennyt ja kuinka pitkäkestoista se on ollut. Toivottavasti poliitikot älyävät tämän. Matala ohjauskorko ja helppo liikkuvuus tai muut etuudet eivät paina loputtomiin vaakakupissa, ja niistäkin joudutaan vähitellen perääntymään.

Korjaantuuko lähiaikojen vaaleissa mikään on toinen asia, mutta ihmiset hakevat niitä, jotka puhuvat totta yhteiskunnista ja kannattavat ja edistävät jatkuvuutta.

Voi tietenkin olla, että edelliset valheet korvaavat jotkin uudet valheet ja väistämätön pettymys on edessä, kun missään ei ole tarjolla helppoja ratkaisuja.

Parasta olisi totuudellinen ja rehti toiminta, kaikin, ei vain valikoiduin osin. Ja pakollisista kompromisseista huolimatta päämääränä luotettava toimintaympäristö, niin ihmisten kotialueilla kuin globaalisti ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Olen sitä mieltä, että kaikki hyödyllinen työ tehdään jossakin paikassa, ei paikkoja vaihtamalla.











Mielendynamiikkaa



Aina kun vastapuolen (mistäs tämä tähän putkahti?, oletetun korkeintaan) näkemykset ovat ilmeisen mielivaltaisia ja  perusteettomia tai vain osin kiinni asian syrjässä (luultavasti tästä, sensuurimielialasta, joka heti hahmottaa vastapuolen vapaalle puheelle), minusta tulee astetta jyrkempi omissani (siirryn alueelle jolla en tiennyt koskaan olleeni ja luultavasti en ole siellä ollutkaan) eli samassa suossa ollaan.

Luulen, että harva on immuuni, kun kokee, että todellisuutta esitetään epäoikeutetusti. Pitäisi vain ajatella: no jaa, esittämiskysymys, tuolla ihmisellä on tuollaiset kokemukset ja näkemykset, ahaa, varmasti sellaisiakin on, kun toinen noin tosissaan niitä esittää ja panikoi aivan normaaleista jutuista, kuten siitä että kuka voittaa vaalit. Toisen ilonaihe on toiselle suruntuoja, näin se on.

Vaikka kuinka esitämme sivistynyttä ja joustavaa, taitavat lopulta apinanaivomme (vaistojen tasolla - huom! vaisto ei ole tieteellinen käsite!) pelata jonkinlaista nollasummapeliä, jonka niille on opettanut luonto (luen tähän mukaan myös geneettisen taustan, perimän, osin ja pitkällekin kulttuurin ohjaaman) sen mukaan kuin on ne muovannut ja antanut lähtökohdat ensimmäisille kehitystehtäville ympäristössä, johon satuimme syntymään (paha kyllä, niin kovin erilaisiin, miltei ylittämättömän erilaisiin).

Kenties sähköinen maailma terästää entisestään sisäisen sankarimme, apinan - se ei muistuta lainkaan hyvää ihmistä, joka kasvokkain eläessämme niin kovin tahtoisimme olla. Sisäiset kehityskeskustelut ovat pahasti kesken niin kuin eräältä uskonnollis-poliittiselta ideologialta ovat teknologinen ja eettinen vallankumous kokematta ja ihmisiä kurmootetaan sen mukaisesti; kolmetoistavuotiaille paljasta patukkaa perseeseen ja sitä rataa. No mitä, sillähän alkoivat menkat, selvästi nainen ja astuttavissa, parempi "seksi" "avioliitossa" kuin sen ulkopuolella ja turhat abortit - voimaannuttava huppu päähän, uutta lasta alulle ja, siinäpä sitä kotia, uskontoa ja isänmaata/-valtaa itämaiseen tapaan.

Mainitsepa jotain tällaisesta barbariasta sivistyneelle ihmiselle ja olet foobikko ja valkoinen jätkä ja lumihiutale ja rasisti ja kannat selässäsi (et apinaa vaan) valkoisen miehen taakkaa ja silti mielessäsi pauhaa: Joka ei tämmöistä asiaa ymmärrä, niin mitäpä muuta ymmärrystä voi odottaa...

Mutta sinunpa Jumala tappoi poikansa! No, yhden kerran tappoi eikä se siihen kuollut ja ihmiset avustivat, mutta sinunpa suojeluksessa oleva profeetta nussi yhdeksänvuotiasta ja muutamaa muutakin "alaikäistä" ja sitä rataa muut perässä... No niin sinun katolilaiset pappisikin... Mutta hehän ovat rikollisia, pedofiilejä, näille toisille koko juttu on kulttuurin ytimessä ja oikeus! No eihän tätä peliä voi pelata, kun siirtelet jatkuvasti maalitolppia, sitä paitsi kirkko suojelee näitä rikollisia! Niinhän se tekee, ja tekee siinä täysin väärin... Hajoittaisi itsensä mokoma konklaavi.

Tämä kaikki on kovin huvittavaa: maailma on joustava, siinä on niin paljon tosiasioita, saumoja ja taskuja, että voimme vapaasti valita omamme ja pujahdella eettisyyksiimme ilman että asioiden kulku siitä paljonkaan häiriintyy. Arvojenmuodostamista, sitähän se on. Marssit ja uhkakuvat jatkuvat.

Keskusteluissa, ainakin parhaissa, opettelemme paitsi kuuntelemaan itseämme ja toista eli löytämään yhteistä maaperää ynnä taistelemaan omia pinttyneitä vaistojamme vastaan. Sitä kohti!

No jaa, ainut harmi, ettemme ole enää viidakon kolkassa keskenämme nahisteleva ja kädellisten hyvyyttä harjoitteleva lauma, vaan maailman herra, joka on pilannut melkein kaiken.

Apina on noin 100 prosenttia sivistynyttä ihmistä terveempi sikäli kuin vielä elää sadan vuoden päästä. Apina? No, apina yleensä ja apina sisällämme ja apina, joka katsoo ylleen kaartuvaa tähtitaivasta. Apinan suurin etu on, ettei se voi tuhota planeettaa, vaikka kuinka yrittäisi. Me taas onnistumme, vaikka yritämme kaikkea muuta parhaamme mukaan.











keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Hyvän ihmisen dilemma



Heidi Hautalan väestöräjähdyslausunnot alkoivat pyöriä mielessäni, ja äkkiä tuli ajatus, miksi maailmanparantajien psykologiaan kuuluu voimakas taipumus todellisuuden kieltämiseen tai vähintään kiertämiseen. Se johtuu heidän ihmiskuvastaan. Heille ihminen on pohjimmiltaan ja lähtökohdiltaan hyvä. Hyvien ja sorrettujen ihmisten kansoittama - edes liika- ja ylikansoittama - maailma ei voi olla väärin, eikä ihmisen perinpohjaista hyvyyttä ja hänen oikeuksiaan voida rajoittaa, ei vaikka se johtaisi maanpäälliseen helvettiin. Kun kohdattavat tosiasiat ovat murskaavia, kuvaan astuu todellisuuden kieltäminen. Hyvä ihminen ei voi missään tapauksessa uskoa, että helvetti syntyy ja että helvetin syntyä voi auttaa myös hyvien ihmisten itsensä hyväätarkoittava toiminta silloin kun se ei edellytä käsitystä vastuusta.

Lienee sanottava, ettei maailma ole maailmanparantajienkaan mielestä yksinomaisen hyvä: on myös paljon pahuutta, mutta todellista pahuutta on vähän. Pahoja ovat ne, joilla on jotakin eli rahaa tai valtaa tai edellisiin liittyvää tai liittymätöntä vääränlaista ajattelua. Pahat ovat yleensä hierarkian huipulla ja vielä kohdennetummin länsimaissa. Toisin sanoen maailman pahuus on oikeastaan siinä, että on niitä joilla on (on ylipäätään tai liikaa) ja niitä joilla ei ole (tarpeeksi tai juuri ollenkaan).

Ratkaisu on tietenkin se, että omistavilta eli "pahoilta" tulee ottaa pois mahdollisimman hyvin se mitä he ovat keränneet itselleen, viis siitä onko kerääminen tapahtunut vääryydellä, älykkyydellä, suunnitelmallisuudella, oivaltavuudella, eettisesti tai vähemmän eettisesti. Virallinen kertomus kuuluu: omistavat ovat saaneet sen mikä heillä on sortamalla heikompia. Näitä heikompia eli sorrettuja on erilaisissa hierarkioissa loputtomiin.

Ei ole oikeastaan mitään väliä sillä, että mikä hyvänsä ihmisryhmä pitää sisällään melko luonnollisen jakauman muutamiin todella hyvin onnistuviin ja loppuihin eli heitä vähemmän onnistuviin, joukossa toki paljon kohtuullisesti onnistuvia ja sitten niitä hännänhuippuja. Pääasia maailmanparantajille on, että pahoilta otetaan pois se, mikä heillä on, ja se voidaan tehdä myös voimakeinoin mutta yleisesti ottaen ihmisyyteen ja hyvän jakamiseen vedoten.

Jokainen ymmärtää, ettei tässä narratiivissa itsessään karkeana kuvana ole mitään pahaa, kunhan sitä ei pidetä koko totuutena vaan näkökulmana. Tosiasiana pysyy, että maailman mittakaavassa on ihmisiä, jotka ovat kahmineet valtavat omaisuudet vääryydellä. Tämä voidaan myöntää, vaikka ei kuuluttaisikaan maailmanparantajiin. Mutta selitys on kapea eikä kovin karkein korjausmekanismein johda hyvään lopputulokseen, kuten kommunismin historia on osoittanut kerta toisensa perään.

On tietenkin sivistyneitä tapoja ottaa rikkailta ja antaa köyhille. Tällainen on esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan kaltainen verotus- ja tulonsiirtojärjestelmä, mutta se edellyttää toimivia yksiköitä ja tulosta ja niitä, joilla on mistä ottaa. Toki verotuksessakin tulevat rajat vastaan, jos oletetaan että jotkut ruokkivat kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia vain siksi että ovat rikkaita ja tekevät työtä, josta maksetaan hyvin. Motivaatiotekijät ovat merkittäviä. Ihmiset - ahneuksissaan mutta myös suunnitelmallisuuttaan - alkavat kiertää veroja ja keksiä keinoja, joilla motivoivat varallisuuden kasvattamiseen perustuvaa elämäänsä.

Se mikä tekee maailmanparantajien narratiivista kapean, on asioiden palauttaminen liian yksioikoisesti ja yksisuuntaisesti sortajiin ja sorrettuihin. On yhtä lailla totta, että myös hyvät ja köyhät kykenevät pahaan tai vievät asioita suuntaan, joka on kestämätön, eivät vain osattomuuttaan vaan myös tietämättömyyttään, ajattelemattomuuttaan, typeryyttään ja osaamattomuuttaan. Näihin asioihin voidaan tietenkin puuttua esimerkiksi koulutuksen ja tiedonvälityksen keinoin, mutta kaikkia näitä tekijöitä on mahdoton poistaa, esimerkiksi vuosisatojen pinttyneiden tapojen ja uskomusten vuoksi tai ryhmäidentiteetin määräävyydestä johtuen.

Yksilötasolla en oikeastaan pidä kaikkein merkityksellisimpänä tätä taloudellis-sosiaalista puolta. Esimerkiksi rahaa ja apua voidaan siirtää huono-osaisille vaikka kuinka paljon ja siten voidaan luoda mahdollisuuksia, mutta se ei välttämättä johda parantuneeseen tilaan niin kauan kuin on typeryyttä, ajattelemattomuutta, osaamattomuutta, tiedon puutetta, vastuuttomuutta ja aitoa pahuutta, myös vähäosaisten joukossa (tuskin kuitenkaan sen enempää kuin muuallakaan). Tämä kaikki todentuu esimerkiksi valtavana väestönkasvuna etnisesti ja hallinnollisesti sirpaloituneissa ja korruptoituneissa oloissa. Planeettamme ei kestä tällaista.

Syvällisemmin maailmanparantajien psykologian denialismi liittyy tappion ja kuoleman pelkoon. Koska heillä ei usein ole mitään muuta maailmaa ja merkitystä kuin ihmisyhteisöjen aikaansaama maailma, on liian murskaavaa todeta esimerkiksi tuhoisan ja valtavan väestönkasvun kohdalla se tosiasia, että tasapainoisesti hyvä maailma näyttää päivä päivältä yhä kaukaisemmalta tavoitteelta, monista saavutuksista huolimatta. Oikeastaan on niin, että maailmankuva, jossa ei ole oikeuksien rajoittamista ja vastuuttamista hyvän jakamisen ohella, johtaa aina romahdukseen.

Jos ihmiskunnan massiiviset epäonnistumiset esimerkiksi väestöasiassa myönnettäisiin, jäisivät toimenpidetasolla jäljelle mahdollisuudet, jotka on kiellettävä. Oikeastaan maailmanparantajalle jää jäljelle vain oma henkilökohtainen (ja toisten samanmielisten) hyvyys, joka ei enää mitenkään riittävästi voi muuttaa maailman kulkua saati estää omaa henkilökohtaista kuolemaa ja ajatusta siitä, että hyvä laji saattaa tuhota itsensä tai vähintään vahingoittaa itseään ja luontoa vakavasti äärimmäisen lyhyessä ajassa.


*

Tulen kuitenkin tässä kohtaa hyviä maailmaaparantavia ihmisiä vastaan sanomalla, että sosialismi totalitaarisen keskusjohtoisen kommunismin merkityksessä olisi ehkä ainoa keino pistää väestönkasvu kuriin. Esimerkiksi Afrikka voisi olla Kiinan kaltaisen kumppanin avustuksella kommunistinen manner. Ajatukseni kertoo lähinnä siitä, miten pahana pidän tilannetta ja keinojen puutetta käytettävissä olevaan aikaan suhteutettuna. En toivo tietenkään sellaista kolonialistista otetta, jossa Afrikka tyhjennetään mahdollisuuksista ja tuotot viedään Kiinaan, vaan sellaista parempaa säädeltyä kolonialismi-markkinatalous-kommunismia.

Tämäkin vaihtoehto on kuitenkin joka tapauksessa parempi kuin se, että afrikkalaiset lähtevät liikkeelle eurooppalaisten höyrypäiden "Täällä on tilaa, palvelu pelaa" -huutojen rohkaisemana - tämä on käytännössä etnokolonialismia, joka tuhoaa hyvinvointiyhteiskunnat pallon pohjoiselta puolelta ja antaa luonnolle lopullisen iskun. Ainoa toivo nimittäin on, että afrikkalaiset rajoittavat lisääntymistään, pysyvät aloillaan ja rakentavat yhteiskuntansa järjestykseen.

Nämä nyt tällaisina pikaisina puolenpäivän ajatuspalloina, joista kuulen mieluusti mielipiteitä.

PS. Minäkin toivon parempaa maailmaa ja teen osani sen eteen. Olen silti varautunut siihen, ettei sitä välttämättä tule. Ei ainakaan näillä nyt käytettävillä keinoilla, ei minun elinaikanani eikä monen muunkaan näitä lukevan elinaikana. Pienemmällä porukalla voisi onnistuakin.