tiistai 7. elokuuta 2018

Hänen asuinsijansa ei enää tunne...



Kesällä puita pilkkoessa tulivat useamman kerran mieleen sanat "eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne". Olin yhtenä heinäkuun aamuna matkalla Ähtäriin rautakauppaan hakemaan pilariharkkoja terassia varten ja sanat osuivat korviini radiosta. Jollakin kanavalla oli hartaustilaisuus, ja jäin sitä kuuntelemaan ajaessani mutkaista tietä.

Minulla oli puuliiterin vieressä kasa mäntytukkeja. Olin ajatellut tehdä niistä jakkaroita ja vastaavaa, mutta kun mitään pysyvän oloista niistä ei tuntunut saavan aikaan ja osa puista oli vettyneitä, otin moottorisahan ja ajoin niistä teräspukilla saunan uuniin sopivan pituisia pöllejä. Asettelin sitten pöllin kerrallaan pölkylle ja aloin pilkkoa kirveellä. Aina kun sain yhden pöllin pilkkeiksi, vein liiteriin.

Järjestelin vanhoja kuivia puita paremmin otettaviksi, jotta saisin tuoreet paikoilleen. Tervaksen hajun täyttäessä hämärän tilan tajusin äkkiä, että vanhat halot ja pilkkeet olivat muuttuneet minulle tuntemattomiksi. Vielä kun toin ne pari vuotta aiemmin liiteriin, muistin suunnilleen mistä mikin puu oli kaadettu. Pilkkomani puut kantoivat tarinoita ja tilanteita, joita tontin raivauksen eri vaiheissa syntyi. Pitelin puita kädessäni, mutta ne olivat joutuneet etäisyyden päähän. Ne eivät olleet enää läsnä edes samalla tapaa kuin jokin vanha taltta tai vasara, tajusin vain etten muista mistä ne ovat, vaikka ne olivat meidän metsäämme.

Mutta näin käy ihmiselle: Kun tuuli kulkee hänen ylitseen, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa tunne häntä. Tämä asuinsija, ei vain huoneet ja esineet, jotka muuttuvat elottomiksi pian kun ihminen ei niihin koske, vaan asuinsija ja siinä olevat, joskus unohtaminen on vain tuulen päässä.

Noissa sanoissa on yhtä aikaa jotain kauheaa ja lohdullista, elävän ja kuolevan olennon osaa ei voi paremmin ilmaista. Me muutumme tunnistamattomiksi, lopulta emme ole edes polttopuun kaltaisia.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti