Käsitteet ja kokemukset

Riippuu kai kokemuksistamme, kasvatuksestamme ja koulutuksestamme, kuinka hyvin omaksumme erilaisia käsitteitä suuhumme sopiviksi. Tiedän, että on toksista maskuliinisuutta, vaikka en ole miehenä sitä usein kokenut ja toivottavasti en usein myöskään levittänyt ympärilleni. Väittäisin, että toksista maskuliinisuutta esiintyy kaikissa yhteiskunnissa, mutta ainakaan meillä se ei ole kaikkia miehiä määräävä käsite. Minun on vaikea käyttää tätä käsitettä luontevasti selitysperusteena, kun keskustelen keskeisistä yhteiskunnallisista ongelmista.

Kristittynä tunnen synnin ja armon käsitteet kokemuksellisesti. Luulen, että suurin osa suomalaisista ei käytä näitä käsitteitä, eikä tunne niitä itsessään. Niille ei ole käyttöä paitsi ehkä esteettisesti. Minulle synti on toksista ihmisyyttä, johon armo sitä seuraavine tekoineen on parannuskeino.

Itselleni maailma sellaisena kuin se ihmiselämänä ilmenee on paras todiste näiden käsitteiden todellisuudesta. On syntiä, että maailma on näin rikki, ihmiskunnan vuoksi. Synti ei ole mikään yksittäinen teko, vaan yksittäisen ihmisen ja ihmiskunnan taipumus tehdä väärin, eettisesti ja konkreettisesti väärin, esimerkiksi haalia itselleen silloin kun pitäisi jakaa, ja lisääntyä ja edetä holtittomasti silloin kun pitäisi pidättäytyä.

Synti on kokonaiskuvan puuttumista, kollektiivista ja tietoista itseensä käpertymistä ja itsensä pettämistä. Onko sillä jotain tekemistä perisynniksi kutsutun ilmiön kanssa, sitä en tiedä, mutta ihmisen toimintaan näyttää kuuluvan liki olemuksellisesti pahuus ja kyvyttömyys hyvään, jotka kulkevat varjoina sielläkin missä hyvää on. Ihminen ei siis ainoastaan epäonnistu, vaan pahuus on aktiivisempaa.

Tarvitsisimme armon kaltaista unohdusta ja uudistumista, jotta asiat saataisiin raiteilleen. Luulen, että näin voi käydä vain yksilöllisessä kokemuksessa ja merkityksessä. Yksilön henkinen tai hengellinen kokemus pelastumisesta ei vielä pelasta maailmaa, sillä se vaatisi uskon tekoja ja armokokemuksen todellistumista. Näyttää siltä, että armo materialisoituu todellisuuteen vain satunnaisesti tai singulaarisesti, mutta sitä tihkuu kuitenkin sen verran meistä, että voimme pitää toivoa yllä.


*


Joistakin tiukoista uskonnollisista yhteisöistä on sanottu sarkastisesti: Kyllä heilläkin on armoa, mutta se on ansaittava. Ironia on tietenkin siinä, että armo on ansaitsematonta rakkautta, jota ei voi maksaa takaisin.

Yhteiskunnallinen utopiani olisi kollektiivinen syntien anteeksiantamus. Se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että unohtaisimme vuosisataisten kolonialismin syntien luettelun ja perkaamisen ja vastapuolen syyttelyn ja tekisimme sen sijaan hyvää: rakentaisimme yhteiskunnallisia rakenteita maissa, joissa ei ole toivoa ja keinoja korjata tuhoisaa väestönkasvukehitystä, auttaisimme naisia ja lapsia pois toksisen maskuliinisuuden ja poliittisen uskonnollisuuden alta, jotka lienevät suurimpia syitä yleisen ahneuden lisäksi sille, että monet valtiot ovat hajallaan ja jopa sotatilassa. Tällainen armo uudistaisi uskoa maailman pysyvyyteen ja antaisi lohtua, niin kuin vanhassa virressä lauletaan. Se olisi myös armoa, josta seuraa ja jolta edellytetään seurauksena hyviä töitä ja hedelmiä.

Huomautan vielä, että tässä käytössä nämä käsitteet ovat maallisia johdannaisia uskonnollisesta kielestä. Uskonnollinen kokemus toki on yhteisöllinen, mutta ennen kaikkea se todentuu yksilöiden kokemuksessa, kuten kokemuksissa pelastuksesta, elämästä ja kuolemasta.


*

Tällainen syntien anteeksipyytäminen ja -antamus edellyttäisi ainakin parin suuren maailmanuskonnon käytäntöjen päivittämistä ja purkamista. Mikäli emme saa kristittyjä ja etenkin muslimeja väestönkasvuhillintään mukaan, toteutuu utopian sijaan dystopia. Varsinkin islamin lähtökohtainen kytkös yhteiskuntamalliin on tässä olennaisella sijalla. Siihen tarvittaisiin isoja reformaatioita, vaikka sinänsä pidän islamilaisia valtioita mahdollisina ja jopa toivottavina, kunhan niistä saadaan perustoiltaan ihmisarvoa ja rauhanomaista elämää tukevia. Lännessäkin riittää työtä, ja Afrikan yhteiskuntarakenteiden muutoksessa, jossa ei ole läheskään kaikin osin kyse uskonnosta, vaan yleisestä sekaannuksesta.