tiistai 3. heinäkuuta 2018

Ihmisistä, ystävyydestä ja ajattelusta



Uskonko ihmisten kykyyn oppia ja ajatella enkä nyt tarkoita pelkkää auttavaa luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa, jotka nekin auttavat pitkälle elämässä? Joidenkin osalta kyllä. On selvästi joukko ihmisiä, jotka osaavat tunnistaa riskejä ja vaaroja, ratkoa ongelmia, he osaavat laskea resurssien riittävyyttä ja suunnitella pitkin matkaa. He ovat selviytyjiä tai ainakin heissä elää selviytymisen mahdollisuus.

Sitten on ihmisiä, joilla on vain kantansa ja mielipiteensä - ehkä suurin osa ihmisistä kuuluu tähän joukkoon - vaikka he tunnustaisivatkin eri värejä ja viihtyisivät jopa vastakkaisissa leireissä. Useimmiten heillä ei ole ongelmanratkaisukykyä tai se on hyvin huono tai lyhytnäköinen. He jyräävät samaa latua läpi elämänsä. Asiassa ei tietenkään ole mitään ongelmaa, jos olosuhteet ovat suotuisat, silloin on jopa hyväksi, että ihmiset ovat tasaisesti sitä mitä ovat ja hoitavat arkisia toimiaan. Ylipäätään tämä olisi ihanteellista, mutta maailma pysyy harvoin olosuhteiltaan samanlaisena loputtomiin.

Jälkimmäisen joukon ihmisillä tuntuu olevan myös kasvatuksen ja / tai jonkin sisäsyntyisyyden nojalla ajatus- ja reagointitapoja, jotka eivät muutu vaikka tieto lisääntyisi. Tästä syntyy loogisesti arvioiden ristiriitoja, jotka eivät kuitenkaan näytä haittaavan ihmisiä itseään lainkaan. Ilmeisesti ristiriitoja kompensoidaan luontevasti helposti kohottautuvan tunne-elämän ja yleisen ideologisen paatoksen avulla. Asiassa auttaa myös joukkoistuminen tai ryhmäytyminen samanmielisten kanssa. Vaikka joukko antaa suojaa, se voi myös tyhmentää - tai ei ainakaan auta viisauden syntymistä, jos yhteyksiä on vain samanlaisiin. Niin, turvallisissa ja viisaampien ohjaamissa oloissa tästäkään ei synny suurta vahinkoa.


*

Kun arvioin ihmisolemusta, en usko suoranaisesti kumpaankaan ääripäähän eli essentialismiin (ihmisellä on jokin täysin muuttumaton olemus) tai kulttuurirelativismiin (ihminen on liki täysin sosiaalinen konstruktio). Kumpikin selitys vuotaa jostakin kohtaa ja antaa vain osatotuuksia. Kyse on näiden kahden sekoittumisesta. Itse asiassa uskon siihen vanhaan ajatukseen, että ihmisen luonne muodostuu hänen kohtalokseen. Näin tuntuu usein olevan. Mitä tämä tarkoittaa? Hieman yksinkertaistetusti ajattelun, toimien ja päämäärien liikkumavaroja ja asioita, joita niistä useimmiten seuraa.

Käytännön tasolla on ihmisiä, joilla on kapasiteettia arvioida eri näkökulmia ja muuttaa näkemystään, ja on ihmisiä, joilla tätä kapasiteettia ei juuri ole. En väitä, että raja on jyrkkä ja ehdoton, mutta käytännössä se tuntuu olevan vahva, miltei mahdoton ylittää, siitäkin huolimatta, että ihmisillä olisi suhteellisen samanlainen koulutus ja yhteiskunnallinen asema. Taustalla täytyy olla jonkinlainen kasvatuksen, persoonallisuuden ja biologian tai geneettisten asetusten sekasoppa, jota vielä hämmentävät yhteiskunnalliset mahdollisuudet ja olosuhteet sekä paremman nimityksen puutteessa sattumat.

*

Miten erilaisilla luonteilla ja kohtaloilla varustetut ihmiset voivat kommunikoida keskenään, seikka joka olisi tarpeen jo turvallisten yhteiskuntien vuoksi?

Elävä ajattelu ja yhdessäolo tarvitsevat ristiriitoja, jopa vihollisuuksia, mutta ei vihollisia olkinukkeina, joiden pilkkaaminen kaavoittaa ajattelun. Elävä ja eteenpäin vievä ajattelu ei ole esimerkiksi sellaista kuin Jari Tervon nokkela Trump-viihde: Tervon puhe ei oikeastaan analysoi mitään, ei kohdistu mihinkään tärkeään, onpahan vain nokkelaa ja laskeskelee ja raportoi. Se ei kykene katsomaan siihen, minkä oire Trump on, millaisia odotuksia, vastauksia ja vastustuksia Trumpin hahmo, joka kuitenkin on mahdollinen tässä maailmassa ja ajassa, kiteyttää. No, ehkä tämä esimerkki oli tarpeeton, mutta kuvastaa ajattelua, jota monet aikalaisemme kuitenkin ylistävät ja pitävät arvossa - reagointia analyysien ja kokonaiskuvien sijaan. Jotkut väittävät, että on vain uuden oikeiston juoni hävittää oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden polariteetti, mutta minusta se olisi ehdottoman tärkeää ongelmien ratkaisemiseksi - pintatasolla ja poliittisessa kissanhännänvedossa vasemmisto ja oikeisto voivat toki hylkiä toisiaan loputtomiin ja siitä syntyy sosiaalisen elämämme loputon viihteellinen pohjavirta.

Ehkä parasta, mitä erimielisten ystävyydestä ja ideologioiden vuoropuhelusta on kirjoitettu, tiivistyy siihen, mitä Nietzsche kirjoittaa tähtiystävyydestä. "Voitko astua aivan lähelle ystävääsi menemättä hänen puolelleen?", kysyy Zarathustra. Vaikka ihmiset olisivat etääntyneet aatteellisesti toisistaan, jopa vihaisivat toisiaan, heidän tulisi tähtiystävyytensä kunnioittamisen ja suurempien tehtäviensä vuoksi kohottautua ajatukseen, että on luultavasti "jokin valtava käyrä ja tähdenrata, johon meidän peräti erilaiset tiemme ja päämäärämme saattavat sisältyä pieninä matkaväleinä". Tässä ajattelussa on tärkeää myös raja: ystäväni, minä pysyn tässä, sinä pysyt siinä, me olemme lähellä toisiamme, mutta hoidamme kumpikin omat asiamme. Minusta ei tule sinä ja sinusta ei tule minä, koska ajattelemme yhteistä hyvää, me tulemme toisiamme vastaan, mutta ymmärrämme kumpikin omat vastuumme.

Nythän asiat eivät ole tämän utopian mukaisia. Tällaista ystävyyttä ja ymmärrystä maailma kuitenkin kaipaisi tavallisen ystävyyden ja vieraanvaraisuuden lisäksi enemmän kuin koskaan. Mutta se on hyvin harvinaista jopa länsimaissa, joissa meillä on aatteellisista kiistoistamme huolimatta hyvin pitkälti yhteinen arvopohja. Jos tavoitteena on pitää planeetta edes jonkinlaisessa kunnossa ja järjestyksessä, olisi pieni reality checkin paikka.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti