torstai 12. heinäkuuta 2018

Jalkapallosta



Kaksi suosikkijoukkuettani on yhä MM-kentällä. Jos kisat menisivät niin kuin tahdon, Kroatia ottaisi kultaa ja Belgia pronssia. Jälkimmäinen on todennäköistä, mutta ensimmäinen on kovan työn ja onnenkin takana. Les Bleus on tänä vuonna yhtenäinen joukkue, joka osaa puolustaa, hyökätä ja tehdä maaleja. Saa nähdä löytääkö sitkeä ja taitava Kroatia keinoja voittaa viimeistä peliä.

Eilen illalla ajelin mökiltä kotiin ja kuuntelin Yle Puheelta Kroatia-Englanti -ottelua. Silmissä vilisivät kauniit kesämaisemat, radiosta tuli jalkapalloa. Jännitin ottelua ja koin suurta riemua, kun Englanti taipui salama-alun sulettua. Samalla oli pakko keskittyä liikenteeseen ja tarkkailla päivän hämärtyessä, ettei metsästä hyppää hirvi tai peura auton eteen. Molempia on jo nähty tänä kesänä.








torstai 5. heinäkuuta 2018

Suhteellisuusajatus



Ei ole rasismia arvostella järjettömiä haavekuvia ja nurinkurisia touhuja, jotka kiihdyttävät väestönkasvua ja vahvistavat kansainvaelluksia ja kiteytyvät sanapariin "kansainvälinen vastuu" , yhtä vähän kuin on epäisänmaallista pitää mielettömyytenä kymmenen miljardin hävittäjäbudjetointia, jotta ihmiset voisivat seistä turvallisin mielin Hurstin leipäjonossa. Miten monella tapaa kansakunnan parhaat voimat voivatkaan kadottaa suhteellisuudentajunsa! Samassa porukassa taivaanrannanmaalarit ja sotahullut.




keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Käsitteet ja kokemukset



Riippuu kai kokemuksistamme, kasvatuksestamme ja koulutuksestamme, kuinka hyvin omaksumme erilaisia käsitteitä suuhumme sopiviksi. Tiedän, että on toksista maskuliinisuutta, vaikka en ole miehenä sitä usein kokenut ja toivottavasti en usein myöskään levittänyt ympärilleni. Väittäisin, että toksista maskuliinisuutta esiintyy kaikissa yhteiskunnissa, mutta ainakaan meillä se ei ole kaikkia miehiä määräävä käsite. Minun on vaikea käyttää tätä käsitettä luontevasti selitysperusteena, kun keskustelen keskeisistä yhteiskunnallisista ongelmista.

Kristittynä tunnen synnin ja armon käsitteet kokemuksellisesti. Luulen, että suurin osa suomalaisista ei käytä näitä käsitteitä, eikä tunne niitä itsessään. Niille ei ole käyttöä paitsi ehkä esteettisesti. Minulle synti on toksista ihmisyyttä, johon armo sitä seuraavine tekoineen on parannuskeino.

Itselleni maailma sellaisena kuin se ihmiselämänä ilmenee on paras todiste näiden käsitteiden todellisuudesta. On syntiä, että maailma on näin rikki, ihmiskunnan vuoksi. Synti ei ole mikään yksittäinen teko, vaan yksittäisen ihmisen ja ihmiskunnan taipumus tehdä väärin, eettisesti ja konkreettisesti väärin, esimerkiksi haalia itselleen silloin kun pitäisi jakaa, ja lisääntyä ja edetä holtittomasti silloin kun pitäisi pidättäytyä.

Synti on kokonaiskuvan puuttumista, kollektiivista ja tietoista itseensä käpertymistä ja itsensä pettämistä. Onko sillä jotain tekemistä perisynniksi kutsutun ilmiön kanssa, sitä en tiedä, mutta ihmisen toimintaan näyttää kuuluvan liki olemuksellisesti pahuus ja kyvyttömyys hyvään, jotka kulkevat varjoina sielläkin missä hyvää on. Ihminen ei siis ainoastaan epäonnistu, vaan pahuus on aktiivisempaa.

Tarvitsisimme armon kaltaista unohdusta ja uudistumista, jotta asiat saataisiin raiteilleen. Luulen, että näin voi käydä vain yksilöllisessä kokemuksessa ja merkityksessä. Yksilön henkinen tai hengellinen kokemus pelastumisesta ei vielä pelasta maailmaa, sillä se vaatisi uskon tekoja ja armokokemuksen todellistumista. Näyttää siltä, että armo materialisoituu todellisuuteen vain satunnaisesti tai singulaarisesti, mutta sitä tihkuu kuitenkin sen verran meistä, että voimme pitää toivoa yllä.


*


Joistakin tiukoista uskonnollisista yhteisöistä on sanottu sarkastisesti: Kyllä heilläkin on armoa, mutta se on ansaittava. Ironia on tietenkin siinä, että armo on ansaitsematonta rakkautta, jota ei voi maksaa takaisin.

Yhteiskunnallinen utopiani olisi kollektiivinen syntien anteeksiantamus. Se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että unohtaisimme vuosisataisten kolonialismin syntien luettelun ja perkaamisen ja vastapuolen syyttelyn ja tekisimme sen sijaan hyvää: rakentaisimme yhteiskunnallisia rakenteita maissa, joissa ei ole toivoa ja keinoja korjata tuhoisaa väestönkasvukehitystä, auttaisimme naisia ja lapsia pois toksisen maskuliinisuuden ja poliittisen uskonnollisuuden alta, jotka lienevät suurimpia syitä yleisen ahneuden lisäksi sille, että monet valtiot ovat hajallaan ja jopa sotatilassa. Tällainen armo uudistaisi uskoa maailman pysyvyyteen ja antaisi lohtua, niin kuin vanhassa virressä lauletaan. Se olisi myös armoa, josta seuraa ja jolta edellytetään seurauksena hyviä töitä ja hedelmiä.

Huomautan vielä, että tässä käytössä nämä käsitteet ovat maallisia johdannaisia uskonnollisesta kielestä. Uskonnollinen kokemus toki on yhteisöllinen, mutta ennen kaikkea se todentuu yksilöiden kokemuksessa, kuten kokemuksissa pelastuksesta, elämästä ja kuolemasta.


*

Tällainen syntien anteeksipyytäminen ja -antamus edellyttäisi ainakin parin suuren maailmanuskonnon käytäntöjen päivittämistä ja purkamista. Mikäli emme saa kristittyjä ja etenkin muslimeja väestönkasvuhillintään mukaan, toteutuu utopian sijaan dystopia. Varsinkin islamin lähtökohtainen kytkös yhteiskuntamalliin on tässä olennaisella sijalla. Siihen tarvittaisiin isoja reformaatioita, vaikka sinänsä pidän islamilaisia valtioita mahdollisina ja jopa toivottavina, kunhan niistä saadaan perustoiltaan ihmisarvoa ja rauhanomaista elämää tukevia. Lännessäkin riittää työtä, ja Afrikan yhteiskuntarakenteiden muutoksessa, jossa ei ole läheskään kaikin osin kyse uskonnosta, vaan yleisestä sekaannuksesta.







Aamu



Aamu on kirkas niin kuin sateen jälkeisinä päivinä usein on. Juon kahvia ja lähden kohta leikkaamaan ruohoa. Kirsikkapuu on täynnä punaisia, vielä puoliksi raakoja marjoja. Niitä on tuulen pudottamana puun juurella ruohon seassa. Siellä kasvaa myös ahomansikoita. Lapsena puhuimme metsämansikoista, mutta tämä talo on rakennettu vanhaan lehtoon ja aholle. Täällä on yhä kuin yllätyksinä paikan omia kasveja, kortteita, horsmia, siankärsämöitä. Ne puskevat esiin sieltä täältä. Kuulin joskus, että talojemme takana virtaavan ojan eli puron reittiä muutettiin hieman, kun taloyhtiömme tonttia valmisteltiin rakentamista varten. Nyt taimenet nousevat ojaan. Kun kotoa on kesällä pois vaikkapa kuukauden, on kirsikkapuu alkanut levittäytyä juuriversoina ympäri pihaa, samoin vadelma puhkoo nurmea.



tiistai 3. heinäkuuta 2018

Sateisina päivinä



Sateisina päivinä minulla on pidätteleminen, etten ala taas kirjoittaa. Nyt on loma, yritän muistuttaa itseäni, ei sinun vielä pidä. Mökillä kieltäytyminen on helpompaa, kun ei ole sähköjä. Kun koneen akku loppuu, niin se loppuu. Totta puhuen mökillä ei tule edes kaivettua konetta kassista. Kaupungissa on läppäri nopeasti sylissä ja TV menee päälle, sieltähän tulee jalkapalloa. Eilen kohtasivat kaksi hienoa joukkuetta. Ihailin kovasti Japanin joukkueen tarkkaa pelaamista ja työmoraalia. Kaikki tehdään viimeisen päälle. Japanin maalit kuuluivat laukaisuina kisojen top kymppiin. Silti Japani ei mahtanut mitään Belgian taidolle ja fyysiselle kokoerolle. Pelin loppupuolella Belgialla oli selkeä etu ilmataistelussa eli pääpelissä. Nopeus, luovuus ja suoraviivaisuus eli täydellisesti hoidettu muutaman kosketuksen juoksu läpi kentän ja oikea-aikaiset siirrot ja sijoittumiset ratkaisivat pelin. Belgia on yksi suosikeistani jatkossa. Toivon, että se voittaisi Brasilian. Voi kun maailman asiat olisi hoidettu näillä peleillä. Kisojen jälkeen kaikki menisivät kotiin, treenaisivat ja eläisivät onnellisesti seuraaviin kisoihin saakka. Ei olisi nälkää, ylikansoitusta, ilmastonmuutosta ja kusipäisiä kiihkoilijoita. Sanoivat muuten uutisissa, että heinäkuusta ei ole tulossa mitään lämmön juhlaa.




Tervo ja Saisio ja asian liepeiltä



Kun nyt vertaan kahden suomalaisen romaanikirjailijan Jari Tervon ja Pirkko Saision kykyä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin onhan tasoero aivan valtava. Tervo pelaa varman päälle ja liikkuu mukavuusalueellaan. Mediaväen ja tiedostavien ihmisten tapaan hän suomii Yhdysvaltojen kieltämättä kieroa presidenttiä - ei kovin rohkeaa ja omaperäistä, täytyy sanoa. Saisio puolestaan sanoo mitä ajattelee ympärillään elävien ihmisten joukkovoimasta, joka unohtaa hurmoksessaan logiikan ja vastuun, ja tekeepä Saisio asiansa selväksi huomattavan monivivahteisesti ja suhteellisuudentajua osoittaen. Tervo on viihdyttäjä, Saisio keskustelija.

Saisio, entinen taistolainen, on oppiva ja ajatteleva ihminen. Tervo, entinen viihdyttäjä-kirjailija, jatkaa polulla, jolle on lähtenyt, vahvistaen samalla polulla viihtyviä. Demokratiaa, kohtuullisuutta ja ihmisoikeuksia puolustava Saisio on älyllisesti ja eettisesti valovuoden päässä tietoisesti vastakohtia lietsovista ja omassa viihtyvyydessään viihtyvistä ihmisistä. Jotkut heistä kutsuvat itseään vapaaehtoisesti jopa suvakkihuoriksi. Aika näppärän ironinen temppu, mutta en ole ihan varma, miten tuolle  ironialle lopulta käy, vaikka tarkoitus on vahvistaa myönteisesti ne piirteet, joista suvaitsevaisia (nais)ihmisiä pilkataan.

Viimeksi mainituista tulevat mieleen menneet ajat, jolloin tietyt ihmiset kutsuivat itseään houkiksi Jumalan tähden. Tällä nimityksellä he tahtoivat ilmoittaa, että kulkevat tietään välittämättä siitä, että saavat osakseen pilkkaa. Ajat ja ihmisten käsitykset integriteetistä ovat muuttuneet. Nykyisin ihminen voi ilmoittautua ylpeästi maallisen tai poliittisen mahdottomuuden kannattajaksi.

Minusta yhtäkään ihmistä ei pitäisi kutsua suvakkihuoraksi. Kieltäisin tällaisen häpäisyn mahdollisuuden myös ihmiseltä itseltään.






Ihmisistä, ystävyydestä ja ajattelusta



Uskonko ihmisten kykyyn oppia ja ajatella enkä nyt tarkoita pelkkää auttavaa luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa, jotka nekin auttavat pitkälle elämässä? Joidenkin osalta kyllä. On selvästi joukko ihmisiä, jotka osaavat tunnistaa riskejä ja vaaroja, ratkoa ongelmia, he osaavat laskea resurssien riittävyyttä ja suunnitella pitkin matkaa. He ovat selviytyjiä tai ainakin heissä elää selviytymisen mahdollisuus.

Sitten on ihmisiä, joilla on vain kantansa ja mielipiteensä - ehkä suurin osa ihmisistä kuuluu tähän joukkoon - vaikka he tunnustaisivatkin eri värejä ja viihtyisivät jopa vastakkaisissa leireissä. Useimmiten heillä ei ole ongelmanratkaisukykyä tai se on hyvin huono tai lyhytnäköinen. He jyräävät samaa latua läpi elämänsä. Asiassa ei tietenkään ole mitään ongelmaa, jos olosuhteet ovat suotuisat, silloin on jopa hyväksi, että ihmiset ovat tasaisesti sitä mitä ovat ja hoitavat arkisia toimiaan. Ylipäätään tämä olisi ihanteellista, mutta maailma pysyy harvoin olosuhteiltaan samanlaisena loputtomiin.

Jälkimmäisen joukon ihmisillä tuntuu olevan myös kasvatuksen ja / tai jonkin sisäsyntyisyyden nojalla ajatus- ja reagointitapoja, jotka eivät muutu vaikka tieto lisääntyisi. Tästä syntyy loogisesti arvioiden ristiriitoja, jotka eivät kuitenkaan näytä haittaavan ihmisiä itseään lainkaan. Ilmeisesti ristiriitoja kompensoidaan luontevasti helposti kohottautuvan tunne-elämän ja yleisen ideologisen paatoksen avulla. Asiassa auttaa myös joukkoistuminen tai ryhmäytyminen samanmielisten kanssa. Vaikka joukko antaa suojaa, se voi myös tyhmentää - tai ei ainakaan auta viisauden syntymistä, jos yhteyksiä on vain samanlaisiin. Niin, turvallisissa ja viisaampien ohjaamissa oloissa tästäkään ei synny suurta vahinkoa.


*

Kun arvioin ihmisolemusta, en usko suoranaisesti kumpaankaan ääripäähän eli essentialismiin (ihmisellä on jokin täysin muuttumaton olemus) tai kulttuurirelativismiin (ihminen on liki täysin sosiaalinen konstruktio). Kumpikin selitys vuotaa jostakin kohtaa ja antaa vain osatotuuksia. Kyse on näiden kahden sekoittumisesta. Itse asiassa uskon siihen vanhaan ajatukseen, että ihmisen luonne muodostuu hänen kohtalokseen. Näin tuntuu usein olevan. Mitä tämä tarkoittaa? Hieman yksinkertaistetusti ajattelun, toimien ja päämäärien liikkumavaroja ja asioita, joita niistä useimmiten seuraa.

Käytännön tasolla on ihmisiä, joilla on kapasiteettia arvioida eri näkökulmia ja muuttaa näkemystään, ja on ihmisiä, joilla tätä kapasiteettia ei juuri ole. En väitä, että raja on jyrkkä ja ehdoton, mutta käytännössä se tuntuu olevan vahva, miltei mahdoton ylittää, siitäkin huolimatta, että ihmisillä olisi suhteellisen samanlainen koulutus ja yhteiskunnallinen asema. Taustalla täytyy olla jonkinlainen kasvatuksen, persoonallisuuden ja biologian tai geneettisten asetusten sekasoppa, jota vielä hämmentävät yhteiskunnalliset mahdollisuudet ja olosuhteet sekä paremman nimityksen puutteessa sattumat.

*

Miten erilaisilla luonteilla ja kohtaloilla varustetut ihmiset voivat kommunikoida keskenään, seikka joka olisi tarpeen jo turvallisten yhteiskuntien vuoksi?

Elävä ajattelu ja yhdessäolo tarvitsevat ristiriitoja, jopa vihollisuuksia, mutta ei vihollisia olkinukkeina, joiden pilkkaaminen kaavoittaa ajattelun. Elävä ja eteenpäin vievä ajattelu ei ole esimerkiksi sellaista kuin Jari Tervon nokkela Trump-viihde: Tervon puhe ei oikeastaan analysoi mitään, ei kohdistu mihinkään tärkeään, onpahan vain nokkelaa ja laskeskelee ja raportoi. Se ei kykene katsomaan siihen, minkä oire Trump on, millaisia odotuksia, vastauksia ja vastustuksia Trumpin hahmo, joka kuitenkin on mahdollinen tässä maailmassa ja ajassa, kiteyttää. No, ehkä tämä esimerkki oli tarpeeton, mutta kuvastaa ajattelua, jota monet aikalaisemme kuitenkin ylistävät ja pitävät arvossa - reagointia analyysien ja kokonaiskuvien sijaan. Jotkut väittävät, että on vain uuden oikeiston juoni hävittää oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden polariteetti, mutta minusta se olisi ehdottoman tärkeää ongelmien ratkaisemiseksi - pintatasolla ja poliittisessa kissanhännänvedossa vasemmisto ja oikeisto voivat toki hylkiä toisiaan loputtomiin ja siitä syntyy sosiaalisen elämämme loputon viihteellinen pohjavirta.

Ehkä parasta, mitä erimielisten ystävyydestä ja ideologioiden vuoropuhelusta on kirjoitettu, tiivistyy siihen, mitä Nietzsche kirjoittaa tähtiystävyydestä. "Voitko astua aivan lähelle ystävääsi menemättä hänen puolelleen?", kysyy Zarathustra. Vaikka ihmiset olisivat etääntyneet aatteellisesti toisistaan, jopa vihaisivat toisiaan, heidän tulisi tähtiystävyytensä kunnioittamisen ja suurempien tehtäviensä vuoksi kohottautua ajatukseen, että on luultavasti "jokin valtava käyrä ja tähdenrata, johon meidän peräti erilaiset tiemme ja päämäärämme saattavat sisältyä pieninä matkaväleinä". Tässä ajattelussa on tärkeää myös raja: ystäväni, minä pysyn tässä, sinä pysyt siinä, me olemme lähellä toisiamme, mutta hoidamme kumpikin omat asiamme. Minusta ei tule sinä ja sinusta ei tule minä, koska ajattelemme yhteistä hyvää, me tulemme toisiamme vastaan, mutta ymmärrämme kumpikin omat vastuumme.

Nythän asiat eivät ole tämän utopian mukaisia. Tällaista ystävyyttä ja ymmärrystä maailma kuitenkin kaipaisi tavallisen ystävyyden ja vieraanvaraisuuden lisäksi enemmän kuin koskaan. Mutta se on hyvin harvinaista jopa länsimaissa, joissa meillä on aatteellisista kiistoistamme huolimatta hyvin pitkälti yhteinen arvopohja. Jos tavoitteena on pitää planeetta edes jonkinlaisessa kunnossa ja järjestyksessä, olisi pieni reality checkin paikka.



maanantai 2. heinäkuuta 2018

Lintujen päivä



Aamulla heräsin kopinaan - harakka kiersi taloa, kävi aina välillä kirsikkapuussa ja loikki sitten ikkunapelleillä. Iltapäivällä kuului kova tömäys. Naapuritontin koivut huojuivat tuulessa, mutta oksa se ei ollut. Menin olohuoneen ovelle, ja lasissa oli linnun muotoinen jälki. Laatoilla makasi pullea kottarainen. Linnun ruumis nytki, kun se yritti nostaa siipiään. Arvelin, että se pääsee vielä lentoon, mutta vähitellen liikkeet lakkasivat. Kottarainen jäi polkupyörän renkaan viereen. Sen silmä oli kääntynyt nurin. Hain lapion, ja kun nostin kottaraisen ylös, norui lapioon pään alta verivana. Tuuli, ikkuna, veri, mökillä muurahaiset viimeistelivät rastasta, joka makasi hiekalla - siitä olivat lopulta jäljellä luut ja kuivat höyhenet.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Miehistä ja naisista



Kun katselen miehiä, joita tunnen, ja naisia, joita tunnen, omassa arkipäivässäni, en näe rehellistä mahdollisuutta soveltaa näihin miehiin sellaista käsitettä kuin toksinen maskuliinisuus, eivätkä tuntemani naisetkaan sellaista miehiinsä sovella. En myöskään näe niitä uhkaavia, aggressiivisia suomimiehiä, joita maamme on puheista päätellen pullollaan. En niinmuodoin näe alistettuja naisia. Kohtaan ihmisiä, jotka yrittävät tulla toimeen. Toki näen epäonnistumisia ja kärsimystä molemmissa sukupuolissa, niitä on liikaa, ja onpa mukaan uinut joku ketkukin, tällainen myrkky, mutta heitä olen nähnyt yksi tai kaksi koko elämäni aikana, kummastakin sukupuolesta. Sellaiset sukupuolittuneet käsitteet kuin toksinen maskuliinisuus eivät kuitenkaan näihin ihmisiin toimi - jokin rakenteellisuus, joita kyseiset käsitteet tavoittelevat, niin se väijyy jossakin todentamattomissa.

Jos olen aivan rehellinen ja ulotan tarkasteluni piiriä, huomaan aivan yhtä paljon valtaa käyttäviä naisia kuin sitä käyttäviä miehiä. Vallankäyttämisellä tarkoitan jotain sellaista, mitä en pidä aivan luontevana ja kohtuullisena kanssakäymisenä tasa-arvoisten ja toisiaan kunnioittavien yksilöiden välillä . Väittäisinkin, että vallantahto ei ole mitenkään ilmiselvästi sukupuolittunutta, vaikka miehet usein faktisesti pitävät valtaa.

Jossakin ulkokehällä on ihmisiä, jotka puhuvat yhteiskunnan muuttamisesta, mutta tarkoittavat sillä vallan haalimista itselleen ja kaltaisilleen. Siellä käy kova kuhina ja mielipiteet ovat varmoja: Nuo toiset tihkuvat myrkkyä ja tuhoavat kaiken. Onneksi tätä porukkaa on suhteellisen vähän, yhtä kaikki kuitenkin liikaa.









Tulevaisuuden aatto



Näillä EU:n sisäisillä pakolais- tai siirtolaiskeskusteluilla, ihan miten vaan, ei ole mitään käytännön merkitystä muuta kuin lyhyellä tähtäimellä niin kauan kuin Afrikassa lisääntyminen jatkuu nykyistä ja ennustettua vauhtia. Katsokaa YK:n väestönkasvuraportteja - vuonna 2050 meitä on 9,7 miljardia eli 2,2 miljardia enemmän kuin nyt. Kun Afrikka alkaa toden teolla tulvia ihmisiä 30 vuoden sisällä, on edessä vain tuho. Nähtäväksi jää kuinka paha.

Miksi Afrikkaa ei velvoiteta radikaaleihin väestönhillintäohjelmiin ja yhteiskuntien normaaliin rakentamiseen? Pidämmekö afrikkalaisia kykenemättöminä ajatteluun ja yhteiskuntien ylläpitämiseen? Mitä tapahtuu isossa mittakaavassa kaikelle sille kehitysavulle, jota Afrikan maat saavat? Onko todella niin, että ainoa ratkaisu on ottaa pohjoiselle pallonpuoliskolle valtavat määrät ihmisiä? Kuitenkin eteläinen manner monine rikkauksineen voisi elättää valtaosan ihmisistään, jos asioita alettaisiin toden teolla suunnitella ja ennen kaikkea hoitaa.

Nykyinen maailmanparannustoiminta on täydellistä idiotiaa niin kauan kuin afrikkalaisilta itseltään ei vaadita väestönkasvun loppua. Idealistinen "taakanjako" ja avustusoperaatiot, niin jaloilta kuin ne kuulostavat, ovat tuomittu epäonnistumaan. Itse asiassa ne jouduttavat planeetan tuhoa. Useimmiten ne helpottavat vastuun pakoilua.

Kulutusta on hyvä hillitä ja ihmisiä auttaa, mutta meidän hiilijalanjälkemme ovat hyttysten pieruja Saharassa, kun kymmenet ja sadat miljoonat, pahimmillaan miljardit jalat lähtevät liikkeelle kotiseuduilta, joilta on syöty rotatkin...

Tulevaisuuden pöly nousee jo.

Me emme mahda mitään sille, jos miljoonat ja miljoonat afrikkalaiset päättävät nussia planeetan loppuun. Tämä havainto ei poista omia vastuitamme.







En pidä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa...


En pidä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa on lähtökohtaista etua sillä, onko puheenvuoron esittäjä hetero, homo, kristitty, ateisti, muslimi, mies, nainen, iäkäs, nuori, vihreä, persu, kokoomuslainen, sosiaalidemokraatti, dosentti, professori tai kuka tahansa. Asioiden, ajatusten ja argumenttien pitäisi puhua ja loistaa, mutta hyvin yleistä on, että siihen mitä sanotaan sotketaan oma asema ja toisen asema ja niitä käytetään häikäilemättä hyväksi, kun argumentit loppuvat. Elämme surkeaa aikaa, monenlaisten populismien aikaa, kuplien ja riitelevien pikkulapsien aikaa, ja jos asiat jatkuvat näin, näemme vain sarjan hajoamisia ja poksahduksia ja idioottimaisia yrityksiä puhua omassa asiassa ja vähän muidenkin asioissa kaikin keinoin, mitään kaihtamatta.


Paskapuhe ja -käytös ei muuksi muutu siitä, jos paskanpuhuja on vihreä suvaitsevainen muslimi eikä valkoinen kokoomusmies, keskustalainen tai persu.