tiistai 26. kesäkuuta 2018

Syrjässä



Toisinaan jotain suurta on käsillä, ja siirrän sen sivuun ikään kuin sitä ei olisikaan. On asioita ja yrityksiä, jotka vaativat pitkää, puoliksi tiedostamatonta valmistautumista. Vasta sitten voin käydä niihin käsiksi riittävällä luontevuudella ja röyhkeydellä - ja silti epäonnistumisen vaara on läsnä kuin oma iho. Nuo asiat voivat olla ylivoimaisia, tappavia. Sellaisina hetkinä tajuaa: minä itse olin syrjässä,  olin vain silmänräpäyksen kiinni jossakin käsittämättömässä.



lauantai 23. kesäkuuta 2018

Lupiineita ja supikoiria



Kesäpaikkansa kuistilta hän katseli, kuinka lupiinit valtasivat niityn; vain muutama leinikki kukki pihatien reunassa. Miten vaatimattomalta niiden hehku näyttääkään, hän tuumi ja kiskoi kukat pois. Supikoira oli tehnyt jo kolme poikuetta. Alkukeväästä se oli majaillut lahonneen riihen alla, ja sen lauma hävitti pikkulintujen pesät lähimetsistä ja sorsat lammesta. Hän ihaili sinisten, pinkkien ja valkoisten kukintojen sävykkyyttä ja leikkasi niitä kuistinsa maljakkoon. Kaikkea ne puuhailevat, hän tuhahti lukiessaan lehdestä kyläyhdistyksen toimista ikivanhojen kukkaketojen säilyttämiseksi. Maailmassa ei ole vieraslajeja, on vain nimiä, joita asioille annamme, hän sanoi katsellessaan kuvajaistaan eteisen peilistä. Ilta oli tyyni. Pellolta lehahti varisparvi tuoreelta haaskalta. Varikset, hän huokasi, rakastan niitä, miten rakastankaan niiden luonnollisen oikeudenmukaisia ilmiantoja.


Palkintojuhla


Minut on kutsuttu suureen palkintojuhlaan. Astelen graniittiportaita tasanteelle, jossa ministeri jakaa sekin. Ensimmäinen plakaatti menee kokeilevalle jazzmuusikolle. Tulee minun vuoroni, ja minut ohjataan toiselle lavalle, jossa seisoo joukko rentoihin katuvaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Juontaja haastattelee minua englanniksi ja kysyy, tiesinkö että ihminen voidaan potkia hengiltä. Kyllä, se on mahdollista, ja juuri niin minulle tapahtuu nyt. Ihmisjoukko katsoo minua kasvoillaan omahyväinen, ilkikurinen ilme. Se on valmis työhönsä.



torstai 21. kesäkuuta 2018

Uusi blogi


Vanha blogini Versoja oli yli kymmenen vuoden ajan kirjoittamisen ja ajattelun alusta. Siellä käytiin pitkiä keskusteluja niin kirjallisuudesta kuin yhteiskunnasta. Kiitän kaikkia osallistujia!

Ajat ovat kuitenkin sellaiset, että katsoin parhaaksi sulkea blogini toistaiseksi. Ilokseni voin sanoa, että monta tärkeää asiaa tuli ilmaistua ja käsiteltyä. Häpeäkseni totean, että taivuin lopulta itsesensuuriin - se on aina huono merkki sananvapauden tolasta ja yksilöllisen ajattelun liikkumavarasta.

Tässä blogissa käsittelen asioita, jotka ovat mielestäni tärkeitä mutta erityisen yhteiskunnallisiin aiheisiin en puutu. Maailma on niin kuin se on ja sen ihmiset. Puhukoot yhteiskunnasta ne, joilla on unelmia ja vapaus esittää asiansa niin kuin tahtovat.